Odottajan mieli

Haluaisin kirjoittaa enemmän. Juuri nyt paljoakaan konkreettista ei vain ole kerrottavaksi. Huone odottaa, edelleen keskeneräisenä. On polkupyörä, lakanat, ei vielä pottaa. Me odotamme lupaa varata lentoliput.

Oman mielen liikkeet tässä vaiheessa prosessia ovat kiinnostavaa seurattavaa. Päivät ovat erilaisia: välillä katson Youtubesta ”gotcha day” -videoita ja mietin, millainen meidän ja lapsen tapaaminen tulee olemaan. Noilla videoilla soi useimmiten siirappinen musiikki, lapsi on peloissaan vieraan näköisistä aikuisista, ehkä itkeekin. Aikuiset itkevät (onnesta, oletan), ahdistuneen näköiselle lapselle tarjotaan leluja ja eilisessä videossa myös tikkaria ja keksejä. Aikuisten suuri onni ja lapsen tragedia tiivistyvät samaan hetkeen. Näinä hetkinä en tunne tekeväni oikein, minä lapsen pian vieraaseen ympäristöön tuova etuoikeutettu aikuinen. Kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse, lapsi siirretään, aikuiset saavat pitää tutun ympäristönsä. (Ja tottakai tiedän kansainvälisen adoption olevan viimesijainen vaihtoehto lapselle. Hänen etunsa. Tiedän, tiedän. Silti kurkkua kuristaa, usein.)

Joinakin päivinä kävelen aamulla leikkikentän ohi kevein askelein ja mietin, onko kurapuku parempi fleecevuorella vai ilman. Pakastan viimeisiä raparperejä ajatellen sitä, että ensi talvena voimme leipoa lapsen kanssa niistä piirakkaa. Varaan kirppispöydän, johon vien kaikki epämukaviksi korona-ajan etätyökautena muuttuneet toimistovaatteet: nythän vielä ehdin ja jaksan. Näinä hetkinä tunnen valtavaa iloa.

Ilahduttavaa on sekin, että kun esittelen lapsen kuvia, on useampi tuttu jo todennut: hänhän näyttää aivan isältään! Nauran ja kerron olevani ihan samaa mieltä. Ehkä yhdennäköisyys ei olekaan vain minun mieleni tuote, vaan jotain samaa heissä on? Isässä ja lapsessa. Voisikohan marraskuussa muuten jo viettää isänpäivää, vaikka isä ja lapsi ovat vielä erossa toisistaan, vai tuntuisiko se liian oudolta?

Ja sitten taas tulee hetki, jolloin ei hymyilytä yhtään. Mitä aika laitoksessa, lapsen varhainen elämä vailla pysyviä hoivasuhteita ovat hänelle tehneet? Riittääkö tavallisten ihmisten tavallinen elämä ja huolenpito paikkaamaan sen, mitä pitkäksi koronan vuoksi venynyt aika laitoksessa on saanut aikaan? Tuleeko murrosiästä kohtuuttoman vaikea, kouluvuosista taistelua ja perhe-elämästämme sietämättömän raskasta?

Näissä vaihtelevissa tunnelmissa aika siis kuluu. Päivä kerrallaan, mutta yllättävän nopeasti. Nopeammin kuin ennen lapsitietoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s