Päivä numero kuusi – vastaus lapsiesitykseen

Muutaman -neljän!- päivän kuluttua näen vihdoin puolison. Jollakin hämmästyttävällä tavalla olemme molemmat ilmeisesti onnistuneet säilyttämään toimintakykymme ilman, että olemme voineet jakaa tätä ihmettä fyysisesti samassa paikassa. Kun sitten vihdoin istumme yhdessä tutulla olohuoneen sohvalla, alkaa todellisuus hahmottua. Monta päivää kestäneen ällistyksen tilalle tulee sanomaton riemu, kaiken peittävä onni. Viimein kaikesta viime päivinä mielessä olleesta voi puhua kasvokkain: enää ei tarvitse suoriutua mistään, vaan saa rauhassa olla kotona niine tunteineen, joita lapsiesitys on herättänyt, mutta joita ei oikein ole ollut mahdollista pysähtyä pohtimaan. Mies koettaa ensin avata television, kai tottumuksesta, mutta vihjaan, että nyt voisi olla muutakin tekemistä.

Ja niin me puhumme yöhön asti kaikenlaista, järkevää ja kummallista, kuten: ”mites ne nämä perhevapaat”, ”olen jo katsonut sille pyörää”, ”ehditään saada molemmat rokotukset” ja ”mitähän se sitten syö”.

Olemme onnellisempia kuin koskaan. Puoliso hymyilee vienosti tauotta, tuo sama mies joka on yleensä ilmeeltään niin vakava. Lapsen kuva hänen puhelimessaan on merkitty sydämellä.

Päivänä numero kuusi ilmoitamme virallisesti hyväksyvämme meille tarjotun lapsiesityksen. Ennen sitä ehdimme konsultoida lääkäriä puhelimitse. Keskustelu on hyvä, mutta alan lähes itkeä, kun lääkäri pohtii ääneen sitä, miten tärkeää on, että vauvaa ja pientä lasta silitellään ja hänelle jutellaan. Me emme tiedä kuinka paljon meidän lastamme on silitetty. Lääkärin pohdinnan venyessä tunnen silkkaa fyysistä kipua, ja huomaan miehenkin painavan päätä käsiinsä.

Se lapsi, jota ei ehkä ole silitetty, on meidän lapsemme, ei kuka tahansa.