Odotus on tullut takaisin

Ensimmäiset viikot lapsitiedon jälkeen kuluivat vauhdilla. Viimeinen kesä kahden aikuisen perheessä, ajattelimme (ja puhuimmekin), nyt on nautittava tästä. Tehtävä kaikki mikä vähänkään houkuttaa. Mutta päivät kuluivat nopeasti eikä mitään kovin erikoista aikuispuuhaa tullut eteen: ehkä olemme todella jo riittävästi eläneet kahdestaan ja vain omien mielitekojemme pohjalta päiviä ja viikkoja suunnitellen.

Olen siis alkanut taas odottaa. Ehkä se tapahtui niinä viikkoina, jolloin valuin loma-ajatuksista takaisin työelämään, sen mietteisiin ja suunnitelmiin. Nyt odotan lupaa lähteä hakumatkalle, en enää puhelimen soimista. Yhtäkaikki, odotan taas vaikka luulin (väärin) tämän tunteen päättyvän lapsiesitykseen.

Nyt aika ei lennä, ei niin kuin vielä kesälomalla, lapsitiedon jälkeisessä euforiassa. Onneksi se kuitenkin kulkee, ja joka ilta käy mielessä ajatus siitä, että olemme todella jälleen päivän verran lähempänä kohtaamista.

Ostoksia, vähän vain

”Tuosta kuvasta tulee kyllä aina niin iloiseksi”, sanoo mies ja osoittaa pakastimen oveen magneetilla kiinnitettyä, A4-kokoista kuvaa lapsesta. Se on paljon mieheltä, jolle puhuminen tunteista ei ole aivan ominta itseä.

***
Minä vietän kesälomaa ja kierrän kirpputoreja. Ystävän samanikäinen lapsi (sen ystävän, jonka kanssa tätä matkaa yhdessä aloitettiin vuosia sitten) käyttää kokoa 104, ja arvelemme yhdessä, että meidän lapsemme voisi nyt olla häntä hitusen pienempi. Mutta entä hakumatkalla, hänhän varmaan kasvaa ennen sitä? Varmuudeksi ostan iloisen värisiä vaatteita muutamassa eri koossa. Varmuudeksi tosiaan, selitän itselleni, nythän on helppo ostaa ja aikaa kierrellä löytöjen perässä. Lisäksi silmää miellyttäviä vaatteita ei yhtäkkiä olekaan kovin paljon, nyt kun tiedän kenelle niitä haeskelen. Kivat, sukupuolta alleviivaamattomat kuosit näyttävät useimmiten jäävän kokoon 92, sen jälkeen tarjolla on prinsessoita ja glitteriä tytöille ja hämähäkkimiestä pojille. Alan ymmärtää, miksi vaikkapa POP:n ja monen kotimaisen valmistajan vaatteet eivät ole myynnissä pöytäkirppareilla, vaan netissä. Niitä haluavat monet muutkin.

***
Yhtenä iltana lähdemme miehen kanssa katsomaan turvaistuimia. Se taitaakin olla suurin ostos, joka meillä on edessämme: rattaat ovat odottaneet kaapissa jo useamman vuoden. Tämä myyjä on vuosia sitten samassa liikkeessä tavattua myyjää informatiivisempi, mutta myös me olemme nyt aiempaa uskottavampia ostajia: osaamme kertoa lapsemme (muutaman kuukauden takaisen) painon ja pituuden, ja hän esittelee sopivat vaihtoehdot ja vertailee niiden toiminnallisuuksia. Emme vielä osta, vaan samana iltana vertailemme vaihtoehtoja Autoliiton turvaistuintesteistä (kiitos niistä!). Vaihtoehdot vähenevät ja valinta selkenee. Maltammeko odottaa seuraavaa palkkapäivää vai pitäisikö ostaa jo nyt?

***
Samalla ostosreissulla mies huomaa liikkeen lastenreppujen valikoiman. Valikoimassa on monenlaisia eläinreppuja, ja mies valitsee lapselle leijonarepun. Se on hieno, sen kädet liikkuvat ja kieli myös, ja illalla se jo istuu takatassujen varassa lapsen tulevan huoneen nurkassa.

***
Kotimatkalla haemme vielä nettikirppikseltä ostetun Trunki-matkalaukun. Se on kuin uusi, mutta kun mies avaa sen kotona, pöllähtää sisältä vanhan talon (homeen) haju. Kiikutan laukun terassille aurinkoon tuulettumaan ja remmit pesuun. Aion vielä pestä laukun erikseen käsin, toivottavasti haju lähtee.

***
Viikon päästä olemme rautakaupassa. Lapsen huone on tapetoitava, edellisten asukkaiden teini-ikäisen lapsen valitsema mustansävyinen tapetti saa väistää. Löydämme pallokuosisen, neutraalin vaalean tapetin ja päätämme pyytää isääni tapetointiavuksi. Jospa isoisä ilahtuisi, kun pääsee mukaan valmisteluihin?

***
Naapurikaupungin ison sekatavaramyymälän tyhjennysmyynnistä mies ostaa legoja, minä leikkikaupan.

Lahja lapselle ja kirje viranomaisille

Maavastaavalta saamamme ohjeen mukaisesti teetämme lapselle Welcome-kansion. Siellä on -jälleen kerran- kuvia meistä ja kodistamme. Kuvissa seikkailee pieni pehmoeläin, joka esittelee taloa ja ihmisiä. Kansion oheen pakkaamme kuvissa näkyvän lelun ja toisenkin, aivan pienen.

Paketti on kaunis, kirjan värit ovat kirkkaat ja ne liitetään kohdemaassa onnellisuuteen ja juhlaan. Lisäilen sivuille vielä loput vuosia sitten ostetuista tarroista ja myös muutaman uuden. Yllättävää kyllä, ne vuosia sitten ostetut tarttuvat yhä.

Viranomaisille osoitetussa kirjeessä lupaamme huolehtia lapsesta parhaan kykymme mukaan ja tarjota hänelle rakastavan kodin. Oma virallisen englannin taitoni huojahtelee, joten mies kirjoittaa tekstin ensin koneelle englanniksi ja minä tekstaan sen sitten saamamme ohjeen mukaan kauniille paperille käsin.

Paketista kirjeineen otetaan vielä kuva, ja sitten käärö lähtee matkaan.

Suoraan kohdemaahan ja lastenkotiin meitä on ehdottomasti kielletty ottamasta yhteyttä, joten myös lapsen lahja menee perille palvelunantajan kautta. Se ei haittaa. Lapsi ehtii kyllä nähdä kuvamme ja leikkiä lahjoillaan, sillä hakumatka siintää vielä kuukausien päässä.

On käsittämättömän ihana ajatus saada antaa omalle lapselle lahja.

Päivä numero kuusi – vastaus lapsiesitykseen

Muutaman -neljän!- päivän kuluttua näen vihdoin puolison. Jollakin hämmästyttävällä tavalla olemme molemmat ilmeisesti onnistuneet säilyttämään toimintakykymme ilman, että olemme voineet jakaa tätä ihmettä fyysisesti samassa paikassa. Kun sitten vihdoin istumme yhdessä tutulla olohuoneen sohvalla, alkaa todellisuus hahmottua. Monta päivää kestäneen ällistyksen tilalle tulee sanomaton riemu, kaiken peittävä onni. Viimein kaikesta viime päivinä mielessä olleesta voi puhua kasvokkain: enää ei tarvitse suoriutua mistään, vaan saa rauhassa olla kotona niine tunteineen, joita lapsiesitys on herättänyt, mutta joita ei oikein ole ollut mahdollista pysähtyä pohtimaan. Mies koettaa ensin avata television, kai tottumuksesta, mutta vihjaan, että nyt voisi olla muutakin tekemistä.

Ja niin me puhumme yöhön asti kaikenlaista, järkevää ja kummallista, kuten: ”mites ne nämä perhevapaat”, ”olen jo katsonut sille pyörää”, ”ehditään saada molemmat rokotukset” ja ”mitähän se sitten syö”.

Olemme onnellisempia kuin koskaan. Puoliso hymyilee vienosti tauotta, tuo sama mies joka on yleensä ilmeeltään niin vakava. Lapsen kuva hänen puhelimessaan on merkitty sydämellä.

Päivänä numero kuusi ilmoitamme virallisesti hyväksyvämme meille tarjotun lapsiesityksen. Ennen sitä ehdimme konsultoida lääkäriä puhelimitse. Keskustelu on hyvä, mutta alan lähes itkeä, kun lääkäri pohtii ääneen sitä, miten tärkeää on, että vauvaa ja pientä lasta silitellään ja hänelle jutellaan. Me emme tiedä kuinka paljon meidän lastamme on silitetty. Lääkärin pohdinnan venyessä tunnen silkkaa fyysistä kipua, ja huomaan miehenkin painavan päätä käsiinsä.

Se lapsi, jota ei ehkä ole silitetty, on meidän lapsemme, ei kuka tahansa.