On kirkastumaan päin.
Muutamien viikkojen, ehkä reilun kuukauden synkkyyden jälkeen alan olla taas jaloillani. Aurinkoko?
Alan uskoa, että seuraavan kerran lapsiesityksen mahdollisuutta kannattaa ajatella syksyllä, ja jotenkin onnistun päästämään odotuksesta irti. Vai irrottaako se vihdoin otteensa minusta?
Muitakin elämänmerkkejä on ilmoilla. Kyllästyn hetkellisesti sitku-elämään ja kirjoitan mielenvirkistykseksi pari työhakemusta. Vien pinnasängyn ja kantorepun ystävän tulevaa vauvaa odottamaan. Askartelen Yoshi-pehmolelun kummilapselle, joka näyttää kuvien perusteella rakastaneensa nykyisen, pastellinsävyisistä langanlopuista tehdyn dinosauruspehmonsa lyttyyn. Alan hahmotella reissua kesälomalle. Valokuvaan puhelimen muistiin erinomaisen valkoviinin, jotta osaan ostaa sitä juhannukseksi.
Hyvää keskikesää, lukijani! Olen ilahtuneena lukenut kommentteja, myös ja etenkin niitä, joihin en ole jaksanut vastata. Toivottavasti sinunkin kesässäsi on valoa.
Avojaloin 
Tuntuu, että synkkyyden jaksot kuuluvat aika ajoin tähän prosessiin. Usko siihen, että lapsiesitys tulee silloin kuin sen oikea aika on, horjuu tällöin. Tällöin positiivisten asioiden etsiminen vaatii työtä.
Ihanaa, että sinulla on valoisia ajatuksia löytynyt ja jaksat uskoa tulevaan.
Hyvää keskikesää ja aurinkoisia ajatuksia tulevaan! 🌞
TykkääTykkää
Joo, tuo fiilisten vaihtelu on kyllä tullut tutuksi! Kärsivällisyyttä tämä odotus kyllä kasvattaa, ja onhan tämä yhdenlaista mindfullnesiin asettumistakin 😄
TykkääTykkää