Kirjoittaminen takkuaa. Töissä vasta takkuaakin. Eräänä päivänä huomaan kyynelehtiväni työpaikan vessassa. Pienetkin arjen harmit tuntuvat niin isoilta, kun taustalla olostaan muistuttaa koko ajan niin hiljaisena pysyvä puhelin. Se, jonka ei välillä unohtunut minnekään mutta on alkanut taas jäädä ruokapöydälle, tulostimelle, autoon.
Vessassa kasaan itseni, sitten edustan reippaasti työnantajaa, neuvon asiakasta ja yhteistyökumppania, kannustan väsynyttä puhelimen päässä olijaa ja koulutan uusia. Ja toivon niin, niin kovasti ettei sisäinen ankeuteni näy ulos. Etten tartuttaisi tätä muihin. Ja samalla olen ihan varma että näkyyhän se. Nauru ei nouse silmiin, alakulo kurkistaa rivien välistä, mokoma. Välillä puen sen suuttumuksen kaapuun, sen kanssa kulkeminen ja etenkin työnteko on hetkellisesti helpompaa.
Rokotukset sentään etenevät. Jos rokotepassi saadaan jotenkin järkevään hyötykäyttöön, voi siitä sentään olla hyötyä mahdollisella hakumatkalla, sitten joskus ehkä.
Puoliso karkaa mökille poikien kanssa. Minä ostan pikkupullon shampanjaa ja Ben&Jerrysiä. Ihan hyvä viikonloppu tästä tulee. Onhan jo kesä, on ystäviä ja päällä teinivuosien mekko. On aikaa olla yksin ja kuunnella itseä, surra rauhassa ja opetella sitten tekemään tilaa hyvälle. Sitäkin kun on, paljon.
