Ei, ei.

Meidän paperimme ovat olleet käsittelyssä. Meitä on matchattu lapsen kanssa. Ja sittenkään lapsiesitystä ei vain ole tullut.

Nyt tietoa uusista lapsiesityksistä ei ole. Odotus venyy taas. Surettaa, että olen ikinä kertonut kenellekään koko asiasta. Koko adoptiosta. Oikeastaan tuntuu siltä, kuin olisin itse pettänyt jonkun toisen odotukset, vaikka minähän tässä olen se, joka taas pettyy. En toisaalta tiedä, miten olisin voinut olla kertomattakaan.

Juuri nyt ajatukset ovat aika raskaat. Mahan pohjassa on paino, joka saa ryhdin lysähtämään ja otsan silmien takana polttamaan. Miksi, miksi? Pitäisi laittaa viesti lapsuudenperheen WhatsAppiin: älkää innostuko liiaksi, tämä venyy jälleen.

Sanovat, että kun lapsen viimein kohtaa, odotus vaivoineen jää taakse ja unohtuu. Se tieto ei vain auta ollenkaan, kun odotus venyy yli kaikkien aikamääreiden.

Miksi me emme ole vieläkään kelvanneet? Me kaksi, kotimme, elämämme, pihamme, harrastuksemme, lapsitoiveemme – kaikki meissä siirretään toistuvasti pinoon, odottamaan. Jonkun toisen paperit jäävät pöydälle ja liitetään yhteen lapsen papereiden kanssa.

Valmistautumista äitienpäivään

Viime vuonna äitienpäivä oli ensimmäistä kertaa koskaan muita päiviä harmaampi. Taisin itkeäkin.

Tänä vuonna en haluaisi synkistellä, mutta koska prosessistamme ei kuulu mitään, on välillä pintaan noussut riemu painumassa jälleen jonnekin näkymättömiin. Harmaa viikonloppu häämöttää edessä, keskellä kevättä.

Siispä teen valmisteluja:

Varaan brunssikassin. Meille. Mihinkään iloisia perheitä katsomaan emme mene, vaan haemme herkut kotiin.

Sovin hemmotteluajan tuolle viikonlopulle meille molemmille. Vähän stressinpurkua, lepoa, yhteistä uutta.

Puutarha. Mullat kasvulaatikkoon, taimenet lasitetassille.

Äiti. Ilmoitan vanhemmilleni, että tulemme käymään. Kun asettuu itse vielä lapseksi, ei ehkä muista millaista juuri tuona päivänä on olla -ton.

Yksi lähtee, jotta toiselle tulee tilaa?

Muutamalle adoptiotutulle on käynyt niin, että lapsiesitys on sijoittunut elämässä kohtaan, jossa joku läheinen henkilö on nukkunut pois. Samalle viikolle, jopa samalle päivälle. Sattumia, ihmeellisiä sattumia, käsityskyvyn yli käyvää elämän kiertokulkua.

Voisiko meilläkin käydä niin? Kaikki pienet vihjeet viittaavat siihen. Rivien välit etenkin, mutta silti pelottaa uskoa. Mieli on kuitenkin taas toiveikas, ajankulu pysähtynyt, vanhempainvapaasuunnitelmat puhuttu jälleen kerran läpi.

Ja elämän merkki tämäkin: lähikirjasto on avattu. Vaellan onnellisena hyllyjen välissä ja löydän itsestäni jälleen uppoutumisen ilon. Lastenkirjahyllyille en katso, en ihan vielä.