Valkoiset pelastajat?

Adoptiomaailmaa on viime viikkoina kuohuttanut muutamien maiden päätös keskeyttää tai rajoittaa adoptiotoimintaa, jotta vanhat väärinkäytösepäilyt saadaan selvitettyä. Samalla olen ainakin itse havahtunut kuulemaan adoptoitujen itsensä ääniä (okei, usein Jenkeistä, mutta muualtakin), joissa adoptioon suhtaudutaan varsin kriittisesti.

En oikein tiedä, mitä tästä voi sanoa. Olenhan se valkoinen, etuoikeutettu, keskiluokkainen odottaja. Onko minulla ylipäätään oikeus osallistua tähän keskusteluun? Mieli tekisi, mutta tuomitsemiskulttuuri pelottaa. Ehkä sentään jotakin ajatuksiani voin avata tänne, silläkin mielin että joskus voin lapselle sanoa ”emme me olleet sokeita, me tiesimme ettei tämä ole yksiselitteinen matka”.

Ehkä aloitan sanomalla että juuri nyt huolestuttaa. Huolestuttaa, miten prosessit täällä meillä jatkuvat, etenkin kun keskustelu leviää varmasti jossain vaiheessa myös suomenkieliseen maailmaan. Huolestuttaa, miten käy adoptiota tarvitsevien lasten (heitäkin on edelleen) ja lasta kaipaavien aikuisten, jos prosessit vielä useammissa maissa jäädytetään.

Mietityttääkin. Me olemme valkoisia ja keskiluokkaisia, asumme valkoisella ja keskiluokkaisella alueella. Me olemme tarkistaneet etuoikeutemme, mutta sitten kuitenkaan emme. Miten edes voisimme? Asuinalueellamme tumma lapsi ei ihan helposti löydä muunlaista kuin keskiluokkaista, suomenkielistä ja valkoista seuraa. Koulussa sentään ehkä, mutta se on vielä kaukana. Toki voimme hankkiutua adoptioperheiden menoihin -kunhan maailma taas alkaa avautua-, mutta hänen identiteettinsä kehittymisen tukemiseen meillä tuskin on riittävästi ymmärrystä. (Rotu-sanaa en osaa edes käyttää, niin vieraalta se tuntuu -jos asuisimme USA:ssa, tilanne olisi takuulla toisin.)

Olen itse asunut pari kertaa ulkomailla ja yhdessä maassa sain myös kokemuksen siitä, millaista on erottua valtaväestöstä ulkoisesti, mutta on eri asia kasvaa tuon tunteen kanssa kuin käydä kokemassa se määräaikaisesti, aikuisena. On jotain, mikä tulee perustavalla tavalla erottamaan meidät aina, ja se kokemus liittyy jollakin syvällä tavalla juuri tähän.

Mihin kaikkeen adoptiovanhemman on pystyttävä, ja eikö tämä epävarmuus koskaan lopu? Näitäkään en voi olla miettimättä.

Me osaamme rakastaa, keittää puuron ohella kohdemaan muutamia ruokia ja kertoa rakastavamme häntä molemmilla kielillä. Seinällä roikkuu pieni kohdemaan lippu, meillä on kaksi nukkea (ruskeampi ja kalpeampi), olemme lukeneet kaiken luettavissa olevan… ja maailmassa on ehkä joku lapsi, jolta puuttuu syli. Meillä on kaksi syliä, ei varmastikaan kaikkea ymmärrystä, mutta rakkautta ja myös tahtoa ymmärtää itselle vierasta maailmaa.

Kysymys kuuluu: Riittääkö se? Mihin asti? Voiko adoptiovanhempi olla näin keskeneräinen, vai pitääkö olla vielä jotain enemmän, vaikka neuvonta on selvitetty ja lupa taskussa? Mitä pitäisi olla, että kaikista etuoikeuksistaan huolimatta ansaitsisi päästä toisessa maassa syntyneen lapsen vanhemmaksi? Milloin lapsen etu olisi jäädä synnyinmaan lastenkotiin, milloin taas ei? Millaista on miettiä tätä kaikkea sitten, kun ikää on 15 vuotta, ja koko tämä hämärä kehä asettuu oman elämän ylle? Voiko siitä selvitä, ehjänä? Tuttavieni perusteella näyttää että voi, mutta juuri nyt julkinen keskustelu vetää kyllä mietteliääksi.

Mitä ajatuksia teillä muilla on? Tiedän että lukijoiden joukossa on sekä odottajia että adoptiovanhempia, ja olisi hauska kuulla anonyymissa ympäristössä (eli kommenttikentässä) ajatuksia tästä aiheesta. Niin arka aihe on, että omalla nimellä tähän keskusteluun ei taida monikaan ryhtyä, mutta ehkäpä täällä kuitenkin, edes vähän? Vai olenko ainoa tämän asian äärellä hämmentynyt?

8 vastausta artikkeliin “Valkoiset pelastajat?”

  1. Samoja mietteitä. Yritän rauhoittaa mieleni sillä, että asiat ovat muuttuneet vuosien saatossa paremmaksi. Haluan luottaa järjestelmään, että kaikki kivet ja kannot on käännetty ja että adoptiointi toiseen maahan ja kulttuuriin on paras vaihtoehto lapselle ja voin lapselle todistaa sen myös kun hän sitä kyseenalaistaa. Mutta toki mietityttää, miten saamme lapsen tuntemaan itsensä ehjäksi kaukana synnyinmaastaan ja miten voimme häntä suojella rasismilta ja syrjinnältä.

    Tykkää

    1. Sama! Mäkin luotan prosessiin, mutta olo on silti hankala tässä nykyisessä keskustelussa. Rasismi mietityttää, mutta silleen ei-akuutisti: luulen, että sen pelko aktivoituu todennäköisesti vasta kun lapsi menee kouluun. Luulen.

      Tykkää

  2. Itse olen myös seurannut kansainvälistä keskustelua. Seuraan myös IG:ssä paria adoptiokriittistä tiliä. Tilien ylläpitäjät ovat itse kansainvälisesti adoptoituja. Varsinkin näiden tilien kautta tulee välillä sellainen olo että lapsen elämä on todennäköisesti pilalla adoption vuoksi vaikka lähtökohtaisesti kai sen ajatus on aivan päinvastainen. Toki näitäkin tilejä pitää selailla pieni kritiikki mielessä. Kokemus on heidän oma ja subjektiivinen. Ei sitä voi yleistää. Tarinoita onnellisistakin adoptoidusta on. On melko todennäköistä että lapsi tai nuori jossain kohtaa kipuilee näiden asioiden kanssa. Ja meidän vanhempien on siinä kohtaa sitten oltava tukena ja pystyttävä vastaamaan mahdollisesti ikäviin ja vaikeisiin pohdintoihin. Tai sitten ei! Mutta siihen on ainakin oltava valmis.

    Itse odotan parasta aikaa lapsiesitystä tulevaksi. Kaikenlaista tässä ehtii pohtia odottaessa 😅

    Tykkää

    1. Voi että, kunpa saisit lapsiesityksen pian! Sitten voi ainakin miettiä konkreettisia adoptiohuolia ja -iloja. Toki sekin on hyvä että asioita pohtii etukäteen ja valmistautuu tulevaan, mutta itsellä alkaa jo olla olo, ettei tätä aikaa osaa enää edes hyödyntää.

      Tykkää

  3. Voi kyllä. Näitä asioita joutuu miettimään ja adoption etiikkaa ylipäänsä. Olen adoptioäiti ja äidiksi tuleminen oli suurin haaveeni. Myönnän, että odotusaikana en ihan tavoittanut samalla tavalla tätä eettisen puolen pohdintaa. Odotin vain lasta ja äidiksi tulemista! Ja kun tulin äidiksi yhtäkkiä lapsen koko sen astinen elämä tulikin todella vahvasti osaksi myös meidän vanhempien elämää. Ei tullut vain lasta vaan tarina, jossa olikin monta tyhjää aukkoa.

    Haluan uskoa systeemiin ja siihen, että se on tehnyt kaikkensa lapsen edun nimissä. En voi muuta. Uskon, että tämä oli ainoa mahdollisuus lapsellemme. Mutta voi miten monet itkut olen itkenyt hänen tarinaansa… Miettinyt syntymä-äitiä. Vastannut ”en tiedä” lapseni kysymyksiin… Ollut äiti Lapselleni. Kuinka monta kertaa olen sanonut, että en voi täysin ymmärtää hänen kokemaansa, mutta kerro. Tärkeintä on olla avoin ja kunnioittaa lapsen tarinaa. Antaa sille tilaa ja antaa sen olla näkyvissä, silloin kun lapsi niin haluaa. Sellainen asia, josta voi puhua ääneen,koska se on osa lastani.

    Mutta ennen kaikkea olen äiti, monessa asiassa vajavainen, mutta ikionnellinen lapsestani.

    Ehdottomasti olen sitä mieltä,että adoptioiden käytänteitä tulee jatkuvasti tarkastella, jotta lapsen oikeus toteutuu. Kaikessa. Monet adoptiokriittiset kirjoittelut ovat jotenkin hyvin kärjistettyjä ja niissä adoptiovanhempi nähdään pahana, joka riistää syntymämaan ja identiteetin lapselta. Prosessiin lähtiessä olen kuitenkin uskonut,että viranomaiset punnitsevat milloin syntymämaahan jäämisellä on niin suuri arvo, että se painaa vaakakupissa enemmän kuin lapsen kasvaminen perheessä. Ja minun tehtäväkseni jää kunnia olla äiti.

    Tykkää

    1. Kiitos että kirjoitit. Etenkin tämä upposi ja lohduttikin: ”Tärkeintä on olla avoin ja kunnioittaa lapsen tarinaa. Antaa sille tilaa ja antaa sen olla näkyvissä, silloin kun lapsi niin haluaa. Sellainen asia, josta voi puhua ääneen, koska se on osa lastani.”

      Tuota kohti on kuljettava. Ihanaa kevättä sinulle ja perheellesi!

      Tykkää

  4. Hei! Ei sinun missään nimessä kannata opetellakaan käyttämään rotu-sanaa. Kun sen kääntää englanniksi, se kääntyy racen lisäksi muotoon breed, kuten koiraroduissa. Eli ei se ole oikein korrekti sana. Etninen tausta sen sijaan toimii tämän termin tilalla Suomessa hyvin. Voi sanoa myös ”juuret jossain muualla/(kohdemaassa)” ja ei-kantasluomalainen ja ____taustainen jne.

    Jaan tuon reaktion, että ”jaha, ilmeisesti adoptio pilaa lapsen elämän”, Instasta tosiaan voi saada sellaisen olon, mutta täytyy nyt muistaa, että Yhdysvalloissakin on väkeä paljon ja varmasti tyytyväisiäkin adoptoituja. Minua ovat auttaneet positiiviset kokemustarinat, mutta uskon että Adoptioäidin kuvauksen mukaisesti lapsi tuo todellakin tarinansa mukanaan, ja siihen tuskin voi tyhjentävästi valmistautua, eli paljon on tehtävä vasta kun hän tulee ja kasvaa. Itse ajattelin myös pysytellä (Suomen mittakaavassa) suuressa kaupungissa lapseni kanssa, jotta moninaisuutta on myös ympäristössä.

    Itse tällä hetkellä puolisoni kanssa neuvonnassa 😌

    Tykkää

    1. Joo, etnistä taustaa käytän sujuvasti 😊 tuo rotu on kyllä todella vastenmielinen. Tsemppiä neuvontaan ja prosessiin!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s