Uusi kollega tulee käymään työpaikalla. Hänellä on mukanaan lapsi. Hiukan alle kolmevuotias tyttö tutkailee paikkaa ja meitä aikuisia ujosti aikansa, sitten asettuu tiiviisti äitinsä syliin ja lopulta jo tanssahtelee ympäriinsä ja kokeilee lattian töminää. Aina välillä hän vilkaisee äitiään. Kyllä, äiti on vielä siinä. Kaikki on hyvin.
Hänen äitiinsä kohdistamansa katse uppoaa minun sieluuni. Hän katsoo äitiään niin kuin maailman keskipistettä. Niinkuin tähti hän liikkuu tilassa, koko ajan tiedostaen äidin, kuun, olemassaolon ja sijainnin. He ovat selvästi hyvin läheisiä, heijastavat toistensa rakkautta.
Kukaan ei katso minua niin kuin vaaleanpunamekkoinen tyttö äitiään. Minä en ole kenellekään maailman keskipiste, en niin kuin vanhempi lapselleen. Puolisolle kyllä, mutta eri tavalla. Me olemme toisillemme rakkaat, rakkaimmat, mutta tuon nyt näkemäni rakkauden haluaisin kokea.
Pyydänkö liikaa, minä, niin paljon jo elämältä saanut?
