”Palvelunantoonne tulee tauko”

Olemme muuttaneet. Uusi koti on paljon edellistä suurempi, siinä on piha ja naapurustossa paljon lapsia.

Sosiaalityöntekijä tulee käymään. Hänen on nähtävä uusi koti omin silmin, jotta hän voi kirjoittaa lisäselvityksen. Selvitys menee yhdessä olosuhdemuutosilmoituksen kanssa adoptiolautakuntaan, joka käsittelee muutoksen oman aikataulunsa puitteissa. Ja mikä huvittavinta, ”palvelunantomme keskeytetään” väliajaksi.

Mikä palvelu? Emme ole tähänkään saakka saaneet juuri mitään, mikä sopisi tuon lavean palvelu -termin alle. Tokihan arkinen ymmärrys sanoo, että tänä aikana emme voi saada lapsitystä, mutta niitähän nyt ei ole muutenkaan koronan vuoksi juuri tullut. Mikä sitten muuttuu ja kuinkahan iso lasku tästäkin tulee?

(Veikkaan: ei mikään ja 300 €. Jälkimmäisen voisi tarkistaa, mutten viitsi vaan keskityn olemaan onnellinen uudesta kodista.)

Neuvolakortti ja vieras pinnasängyssä

Koti laitetaan laatikoihin.
Kesken pakkaamisen puoliso tulee keittiöön ja näyttää vaaleansinistä vihkoa: tällainen löytyi. Neuvolakortti. ”Sehän kannattaa säästää”, sanon minä automaattisesti, ja melkein jatkan lauseen loppuun. Loppu olisi kuulunut näin: ”on sitten hyvä vertailla kehittyykö lapsi samaan tapaan kuin isänsä”.

Huvittavaa. Meille adoptio-odotus on niin tavallista, että välillä unohtuu ettei tuleva lapsi peri meiltä geenejään. Että hän on jonkun muun lapsi kunnes tulee meille, ja myös sen jälkeen. Meidän ja sen toisen, jolla on nimi, elämä, omat haaveensa ja surunsa.

***

Pieni kummilapsi käy lomaviikolla vanhempineen kylässä. Vauva nukkuu kotikuvauksesta kokoon jätetyssä pinnasängyssä ja leikkii kirpputorilta ostamillani leluilla. Mukavaa, että joku nukkuu ja leikkii, ja että se joku on vielä niin ihmeellinen pieni tyyppi. Ikään kuin tuo pieni ihminen Brion pinnasängyssä olisi lupaus siitä, että joskus tässä sängyssä nukkuu myös hänen tummempi serkkunsa. Ei niin pitkä ja hoikka kuin nyt tuhiseva pieni ihminen, mutta lapsi, jolla on täällä serkku, eno, isovanhemmat ja joukko kummeja. Jonka vanhempia olemme me ja jolle juuri tuo sänky on oma.

Pessimistin odotus on helpompaa

Kohdemaasta on ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen tullut taas lapsiesitys. Toivo, tuo kellarin häkkivarastoon ajat sitten säilöön laitettu tunne herää: meidän paperimmehan voivat juuri nyt olla jonkun käsissä! Jos lapsiesitys tulisi nyt, milloin voisi olla hakumatkaan vuoro? Eikö meidän kuuluisi olla aika lailla seuraavat, joille SE puhelu tulee?

Puoli vuotta koronan sulkemassa maailmassa on mennyt yllättävän hyvin. Olen ollut välillä alamaissa, välillä vihainen, usein vain unohtanut koko odotuksen. Nyt, kun konkreettinen mahdollisuus asioiden etenemiseen antaa viitteitä olemassaolostaan, huomaan palaavani aiempaan. Ja todella: toivon ja ei-toivomisen vuorottelu on raskasta. On taas suojattava itseään pettymyksiltä, joita toivon viriäminen väistämättä synnyttää. On tyhjennettävä mielestään ajatukset, joiden olemassaoloa joskus helli ja jotka sittemmin siirsi tietoisesti sivuun mielestä ja koko elämästä.

Ehkä olisi helpompaa, jos jonakin päivänä vain puhelin soisi. Ilman toiveita, väliaika-arvailua, politiikan seuraamista, palstoilla liikkuvia tiedonmurusia. Jos sitä vain unohtaisi kunnes ei enää haluaisi eikä tarvitsisi unohtaa.