Ajan kesyttämisestä

Syyskuu vaihtuu lokakuuksi ihan yllättäen. Siirtelemme isoja palikoita, teemme paljon töitä, minä ostan sähköpyörän kakkosauton korvikkeeksi. Kaksi viikkoa saamme käytettyä uuden sohvan ja nojatuolin valintaan.

Kuluisi nyt tämä aika, tämä syksy.

Ja kuuluuhan se: mummo kuulostaa puhelimessa joka kerran soittaessani hiukan vanhemmalta ja hauraammalta. Pieni kummilapsi kasvaa silmissä ja hänen hennon kehonsa painoa sylissäni on päivittäin ikävä. Isompi kummilapsi on yhtä ihana kuin aina: hän yrittää saada minut pelaamaan Minecraftia kanssaan ja on yllättäen kasvattanut kakkosluokkalaisen, jo ison ihmisen, tukkamallin. Suurin kummilapsi muuttaa ulkomaille. Puolison tukka kasvaa, lehdet kellastuvat, lähellä tapahtuva korona-altistus säikäyttää, ensimmäiset joulusuklaat ilmestyvät kauppoihin, unohdan palauttaa traumakirjan kirjastoon ja saan siitä sakkoja.

Kyllä, aika siis todistettavasti tosiaan kuluu. Se oikea, luotettava, tavallinen aika.

Adoption aika sen sijaan ei kulu, se venyy. Se lisääntyy, sitkistyy ja minä tiedän että aikaa ei oikeastaan edes ole. Ihmisen luoma illuusio, taipuva kaari, jotakin johon peilata omaa olemista, yön ja päivän vuorottelua. Jotakin, joka piti keksiä, jotta ihmiskunta selviäisi.

Kuka saisi adoptio-odottajan ajanlaskun lopettamaan venkoilunsa ja asettumaan ennustettavissa tunneiksi, viikoiksi ja vuosiksi?

(Tällä viikolla ostin kirkasvalolampun. Tämä syksy on hiljaisempi kuin toivoin, mutta pimeyden aion pitää loitolla.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s