Tähän aikaan vuodesta liittyy yleensä paljon positiivista: Uuden alkua monella suunnalla, lomakuulumisten vaihtoa tuttujen kanssa, innostavia suunnitelmia töissä ja harrastekuvioissa, koululaisilla koulutarvikkeiden hankintaa ja aikuisilla kaapissa uusi työpaita. Lounastreffejä ja viikonloppuja, joille voi sijoittaa sieniretket, illanistujaiset ja mökkeilyn.
Nyt en vain saa tästä idullaan olevasta alkusyksystä millään kiinni. Tuleva vuodenaika näyttää yksinkertaisesti vain niin kovin erilaiselta kuin yksikään syksy tätä ennen. On kaiketi taas vältettävä ihmisjoukkoja, joten ei kauppoja eikä kahviloita, kiitos. Työpaikalle ei ihan vielä ole asiaa, joten etätyöt jatkuvat. Syksy tuonee mukanaan myös kiristyviä kokoontumisrajoituksia, joten joogaan ja soittotunneille ilmoittautuminen tuntuu hölmöltä. Lomia ja lomamatkoja ei merkitä kalenteriin. Ja ennen kaikkea: lapsen tulo on epäuskottavampi ajatus kuin koskaan.
Vielä viime talvena odotin lasta kuin polvenkorkuinen joulua: luottavaisena siihen, että vaikka sen tulo oli kaukaista ja epämääräistä, se oli silti ihan varmasti tulossa ja pelkkä ajatus sai hykertelemään.
Tämä nykyinen odotus on erilaista. Lapsen tulon varaan ei voi laskea, sen aikataulua ei voi ennustaa, ja vaikka lapsiesitys joskus tulisikin, on hakumatkakutsun ympärillä vielä suurempi, harmaa ja läpinäkymätön hähmä.
Positiivisuutta, sitä on juuri nyt kovin vaikea löytää.
