Älä tule paha syksy

Tähän aikaan vuodesta liittyy yleensä paljon positiivista: Uuden alkua monella suunnalla, lomakuulumisten vaihtoa tuttujen kanssa, innostavia suunnitelmia töissä ja harrastekuvioissa, koululaisilla koulutarvikkeiden hankintaa ja aikuisilla kaapissa uusi työpaita. Lounastreffejä ja viikonloppuja, joille voi sijoittaa sieniretket, illanistujaiset ja mökkeilyn.

Nyt en vain saa tästä idullaan olevasta alkusyksystä millään kiinni. Tuleva vuodenaika näyttää yksinkertaisesti vain niin kovin erilaiselta kuin yksikään syksy tätä ennen. On kaiketi taas vältettävä ihmisjoukkoja, joten ei kauppoja eikä kahviloita, kiitos. Työpaikalle ei ihan vielä ole asiaa, joten etätyöt jatkuvat. Syksy tuonee mukanaan myös kiristyviä kokoontumisrajoituksia, joten joogaan ja soittotunneille ilmoittautuminen tuntuu hölmöltä.   Lomia ja lomamatkoja ei merkitä kalenteriin. Ja ennen kaikkea: lapsen tulo on  epäuskottavampi ajatus kuin koskaan.

Vielä viime talvena odotin lasta kuin polvenkorkuinen joulua: luottavaisena siihen, että vaikka sen tulo oli kaukaista ja epämääräistä, se oli silti ihan varmasti tulossa ja pelkkä ajatus sai hykertelemään.

Tämä nykyinen odotus on erilaista. Lapsen tulon varaan ei voi laskea, sen aikataulua ei voi ennustaa, ja vaikka lapsiesitys joskus tulisikin, on hakumatkakutsun ympärillä vielä suurempi, harmaa ja läpinäkymätön hähmä.

Positiivisuutta, sitä on juuri nyt kovin vaikea löytää.

Epäodottaja juo kahvia

Olemme puolison kanssa naapurikaupungissa, kun harhaudun (taas) ajattelemaan nykyisen adoptiomaailman ankeutta. Lentoja ei ole, lapsiesityksiä ei tule, moniin maihin ei pääse, palvelunantaja ei tiedota, kukaan ei tunnu ajavan adoptioasiaa nykytilanteessa, pian tulee varmaan uusi aalto ja syksy ainakin.

Aurinkoinen terassi, +18, edessä vohveli ja kuppi höyryävää kahvia -ja mielessä se yllättäen iskevä tyhjyys, johon tutustuin keväällä.

”Millaista sun odotus on nyt? Kun musta tämä tuntuu jo aika pessimistiseltä, että tuleekohan sieltä koskaan mitään lasta. Ei huvita käydä enää kirpparillakaan sillä silmällä katselemassa mitään.”

”No mä ajattelen että kyllä se tulee kun tulee. Silleen järkeilen vaan.”

”Ei kun tunnetasolla, miltä susta tuntuu odottaa juuri nyt?”

”Mä alan odottaa sitten kun ne paperit tulee tai puhelin soi.”

Tuona hetkenä toivon hartaasti pääseväni tuohon epäodotuksen tilaan itsekin. Sen aika vain taitaa olla minun osaltani mennyt. Olen jälleen nauttinut elämästä ja kesästä kaikin tavoin, mutta sylin tyhjyys muistuttaa itsestään aiempaa useammin.

Tulisi nyt edes jotakin uutisia paikallisilta viranomaisilta, mitä tahansa. Tämä koronan tuoma epätietoisuus kuormittaa enemmän kuin annan kenenkään ymmärtää, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut sitten maaliskuun.