Maksamme jatkoluvan, tai siis lupahakemuksen. Itse luvan myöntämistä jäämme odottelemaan syksyyn.
Taas käy kuten aiemminkin: kallis lasku lyhyellä maksuajalla melkein ilahduttaa. Me olemme edelleen olemassa! Jossakin tämän hiljaisen, pysähtyneen systeemin uumenissa meidän nimemme näkyvät edelleen. Ehkä ne jauhautuvat irtokirjaimiksi rattaiden välissä eikä niitä kukaan enää myöhemmin tunnista oikeiden ihmisten nimiksi, mutta ainakin olemme olleet olemassa taas yhden hetken.
Meidän jälkeemme tulleet ovat jo saaneet lapsiesityksiä, joten olemassaolomme kiistatta kaipaa vahvistusta. Miksi tämä prosessi ei etene?
Pitkänä viikonloppuna urheilemme itsemme tainnoksiin. Aurinko paistaa, kuksassa on vuorotellen jääkahvia ja sitä tavallista, kotimatkan pysähtymispaikoissa halailen tuttuja vauvoja.
Kuinkahan kauan vielä menee, että voin ottaa syliin oman lapsen?
Tsemppiä! Itse täällä pohditaan, että saadaanko papereita edes kohdemaahan ennen kuin kotiselvitys vanhenee… Klisee ”kaikella on tarkoituksensa” tuntuu huonolta vitsiltä kun haluaisi rutistaa jo omaa lastaan sylissä. 😘
TykkääTykkää
Tuo on kyllä sellainen osa prosessia jota ei ulkopuolinen ymmärrä: kun joutuu miettimään ehtiikö tehdä asian x ennen kuin prosessin kohta y tulee vastaan. Tsemppiä myös sinne, asioilla kuin (kuitenkin) taipumus järjestyä!
TykkääLiked by 1 henkilö