Kirjekuoren kokoinen olemassaolo

Maksamme jatkoluvan, tai siis lupahakemuksen. Itse luvan myöntämistä jäämme odottelemaan syksyyn.

Taas käy kuten aiemminkin: kallis lasku lyhyellä maksuajalla melkein ilahduttaa. Me olemme edelleen olemassa! Jossakin tämän hiljaisen, pysähtyneen systeemin uumenissa meidän nimemme näkyvät edelleen. Ehkä ne jauhautuvat irtokirjaimiksi rattaiden välissä eikä niitä kukaan enää myöhemmin tunnista oikeiden ihmisten nimiksi, mutta ainakin olemme olleet olemassa taas yhden hetken.

Meidän jälkeemme tulleet ovat jo saaneet lapsiesityksiä, joten olemassaolomme kiistatta kaipaa vahvistusta. Miksi tämä prosessi ei etene?

Pitkänä viikonloppuna urheilemme itsemme tainnoksiin. Aurinko paistaa, kuksassa on vuorotellen jääkahvia ja sitä tavallista, kotimatkan pysähtymispaikoissa halailen tuttuja vauvoja.

Kuinkahan kauan vielä menee, että voin ottaa syliin oman lapsen?

Vaivihkaa on tullut kesä

Jotenkin tämän kevään vaihtuminen kesäksi on ollut aikaa, jolloin lähipiirissä on kyselty tavallista enemmän lapsiuutisista. Ehkä se johtuu koronan aiheuttamasta eristyksestä: kun taas näemme livenä, on adoptiokuvion päivitys toki osa kuulumisten vaihtoa. Toki.

Mutta kun mitään ei kuuluu.

Ja kun minäkin haluaisin kertoa että toki kuuluu. Ja että hyvää! Että olemme vihdoin ottaneet lakanan pois pinnasängyn päältä, että lentoja vertaillaan jo, että katsos, tässä on kuva meidän lapsestamme, eikö ole kaunis.

Mutta oikeasti siis ei kuulu, eikä palvelunantaja osaa kertoa juuri mitään. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä, miten asiat missäkin etenevät, tehdäänkö lapsiesitystyöskentelyä, mitä tapahtuu matkustussuosituksille, lentoyhtiöille, karanteenimääräyksille, koko globaalille adoptiomaailmalle. Ei kai tästä vuosien katkosta sentään tule, eihän?

Jotta en unohtaisi tätäkin outoa välitilaa, haluan kirjata alkukesästä muistiin tämän:

1. Pieni kummilapsi aukoo suutaan kuin linnunpoika, kun näkee soseen (minkä tahansa makuinen) lähestyvän. Hän on ihana, vain ja ainoastaan ihana.
2. Uusi polkupyörä -oikeastaan niitä on kaksi, puolisollakin omansa- on osoittautunut kevyeksi ja ergonomialtaan ilahduttavan osuvaksi. Sujahtelemme puolison kanssa muutaman kerran viikossa pitkin metsiä (aika usein myös rämmimme ja talutamme pyöriämme, me aloittelijat) ja unohdamme kaiken muun.
3. Lähipiiriin tulee koiranpentu. Pieni pehmeä pallo, joka yrittää syödä voikukkia ja joka luottaa jokaiseen ihmiseen kuin emoonsa.
4. Puoliso viettää mökkilomaa poikaporukalla. Minä teen ylipitkää työpäivää ennen kuin maailma siirtyy kesälomalle, ja nautin että ehdin niin tehdä.
5. Farkut tuntuvat hiukan väljemmiltä kuin ennen. Pitkän trikookevään jälkeen luulisi olevan toisin, mutta muutama sentti on tainnut hävitä. Tuntuu mukavalta. Muutenkin kuin numeroiden valossa.
6. Jo nyt tuntuu, että tämä kesä on ollut hyvä. Ei vimmaisaa loman odotusta, vaan jo nyt illoista ja vapaapäivistä nauttimista, kevyttä pienten reissujen suunnittelua, eväät repussa ja aurinkorasvan kiilto kasvoilla. Ja sääskimyrkyn tuoksu, toissapäivänä ensimmäisen kerran tälle vuodelle.