Kirjoitan tätä työpäivän jälkeen, olohuoneen nurkkaan siirretyssä harmaassa nojatuolissa. Takana on etäpäivä, jälleen yksi kotona luurit päässä, näppäimistöä kahdella sormella naputellen vietetty. En ole ajatellut adoptiota koko päivänä.
Oikeastaan ajattelen adoptiota ylipäätään vain ohikiitävinä hetkinä, asiaa sivuavilla nettisivuilla, miehen kanssa kahvipöydässä, joskus aamulenkillä. Pääosin elämä on kuitenkin kaikkea muuta: se on järjestelyä (töissä tiedon, kotona tavaroiden), urheilua, rentoutumista sohvalla, äänikirjoja, sosiaalista mediaa, ruoanlaittoa ja yhteydenpitoa omien läheisten kanssa.
Surua se on oikeastaan vain, kun avaan tämän blogin. Olen miettinyt, kannattaako tätä ylipäätään kirjoittaa, mutta ehkä tummempien tunteiden käsittelylle on tärkeää löytää joku kolonen, ja minulle se on tässä. Odotuksen tuoman turhautumisen, koronan synnyttämän epäluottamuksen ja pikkuseiskoista syntyvän ärtymyksen kirjoitan tänne, jotta en kantaisi sitä mukanani, kun kannettavan tietokoneen kansi sulkeutuu.
Siispä: en minä koko aikaa sure, murehdi tai laske todennäköisyyksiä. Mutta koko ajan minä odotan, siitä en pääse mihinkään. En aktiivisesti, en tietoisesti, mutta odotan kuitenkin. Niin kuin raskaana oleva nainen odottaa, niin odotan minäkin. Odotus kulkee mukana kuin kasvava vatsa. Ehkä kasvatankin vatsan sijaan sydäntä?
