Sinä päivänä, kun Suomi meni ainakin puoliksi kiinni, en vielä osannut ajatella mitään erityistä. Varsinkaan en osannut huolestua adoptioprosessistamme. Kävin jumpassa ja kaupassa. Työpaikalla oli kuhinaa: seurasimme viestintää ja viestimme itse, ja sitten työnantaja kehotti meidät etätöihin pääsiäiseen saakka. Lähetin vanhemmilleni viestin, jossa pyysin heitä viemään mummolle ruokaa, jotta hänen ei tarvitse mennä kauppaan lähiaikoina. Varsinainen kotivara meille itsellemme oli hankittu jo pari viikkoa aiemmin koronavirusuutisoinnin muututtua jokapäiväiseksi.
Sitten, monien kyselyiden jälkeen, tuli palvelunantajalta viesti: koronavirus vaikuttaa adoptioihin monessa maassa, myös meillä. Viivettä tulee. (Toisessa ryhmässä iloittiin perheellistymisestä juuri ennen maan rajojen sulkeutumista.)
Olen hämmentynyt, en peloissani enkä varsinkaan osaa oikein surra: tämä prosessi on mikä on, ja minä olen kauan sitten luopunut siitä kuvitelmasta, että siihen voisi millään tavalla vaikuttaa. Sen sijaan Pelastakaa Lasten uusi mainos ”lapsista vailla perhettä” ”1-2 vuoden odotusajoilla” ärsyttää sekä minua että monia muita. Mainonta ja todellisuus eivät kohtaa, etenkään nyt.
Aikaa tuli siis lisää. Meille ja muille. Paljonko, sitä emme tiedä. Lisää aikaa minulle tarkoittaa aikaa opetella vapaata säestystä, aikaa kohottaa aerobista kuntoa, aikaa täydennyskouluttautua, aikaa hoitaa parisuhdetta. Aikaa odottaa ja keksiä odotusajalle puuhaa, jonka jälkeen voi sanoa: tämä aika ei mennyt hukkaan.
Onneksi elämä on näinkin hyvää. Kunpa se olisi sitä myös niille, joita virus pelottaa, jotka surevat kronologisen kellon kulkua ja pelkäävät lainsäädäntöön kirjoitetun maksimi-iän tulemista vastaan tämän myllerryksen vuoksi. Ja ennen kaikkea niille, joiden ikävä lasta kohtaan vyöryy jo yli.
Kunpa kaikki vain menisi hyvin, kaikilla.
