Kärjessä

Syksy etenee, eikä lapsiesityksiä kohdemaasta tule. Ovatko ne kesälomalla kaikki, ihmettelen. Kuulemme huhuja odotusaikojen pitenemisestä muutamalla kuukaudella, mutta palvelunantaja ei aika-arviotaan muuta. Sitten muutamassa viikossa tulee useampi lapsiesitys ja siirrymme jonon kärkeen. Emme ensimmäisiksi, mutta etujoukkoihin.

Koska tässä vaiheessa luulimme lapsiesityksen olevan jo käsissä, alan haaveilla ”vielä yhdestä” ulkomaanmatkasta nyt odotusaikana. Kirpparikierrokset jäävät, ylimääräinen huone palvelee vain romuvarastona. Olohuoneen nurkassa odottavat rattaat pitäisi imuroida, nekin pölyyntyvät.

Vaikka mitään ei lapsirintamalla tapahdu, aika tuntuu kiitävän. Uusi työ innostaa, ostan jumppakortin ja mies alkaa taas puuhata omien vanhojen harrastustensa parissa. Puhelinkin jää usein työpaiväksi reppuun äänettömälle. Katsomme tositeeveetä iltaisin, emmekä ole viikkoihin puhuneet sittenkun -lauseilla. Kaikki aikanaan, mikäs hätä meillä tässä.

Juuri nyt ajatus lapsesta on sekä utopistinen (ai meillekö?) että konkreettisempi kuin koskaan.