Joskus menee hermo. Se tapahtuu, kun palvelunantaja ei tiedota, kun mitään ei kuulu, kun kuviteltu lapsisitysaika (miksi edes kuvittelin) tulee kohdalle ja aika vain jatkaa kulkuaan kahden aikuisen kesken. Kun tilastot päivittyvät, mutta kohdemaan numerot eivät kuukausiin muutu.
Mitä tehdä, kun kärsivällisyys loppuu? Ensimmäiseksi tekee mieli laittaa sähäkkää ”voisitte tiedottaa paremmin, teidät palveluistanne maksetaan kalliisti!” -henkinen viestin maavastaavalle. Vielä en ole laittanut, epäilen siitä koituvan enemmän hyötyä kuin haittaa.
Sitten huokaillaan: netissä, puolisolle, vertaisille. Tapahtuisi nyt jotain! Tapahtuisi. Pliis.
Lopuksi alistutaan: mitään ei vain voi tehdä. Ei yhtään mitään. Ei kirjallisuuden lukeminen tuo lasta nopeammin kotiin, ei se että vaatteita on kaapissa riittämiin, ei meditointi, ei mikään.
Ailahtelevaista on, tämä elämä jossa ollaan aivan lähellä ja kaikana yhtä aikaa. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin vain turhauttaa. Edellisen kirjoituksen hiljainen sees on haihtunut, toivottavasti se palaa pian. Siihen asti pitänee syödä kynsien sijaan neulasia, että selviää talven yli.
Avojaloin 
I feel you❤️ Mutta sitten se puhelin vain yhtenä päivänä soi. Juuri silloin, kun olin jo lakannut odottomasta. Kyllä se soi vielä teilläkin, usko pois. Tsemppiä!
TykkääTykkää
Voi kiitos! Aika ajoin uskon itsekin siihen että jonakin tavallisena päivänä puhelin soi. Useammin vielä toivon kuin uskon, mutta ehkä sekin joskus muuttuu.
TykkääTykkää
Tuttu juttu. Itse ollaan eletty puhelinenkyttäyselämää nyt vuosi. Alkaa olla voimat jo todella lopussa… 😔
TykkääTykkää
Mä niin ymmärrän! Tsemppiä loppuodotukseen. Kun koko prosessia katsoo, niin enemmän odottelua on takana kuin edessä, täytyy olla.
TykkääLiked by 1 henkilö