Kuukausi: syyskuu 2019

Minä täällä, kuka siellä?

Tämä blogi kerää tällä hetkellä noin 500 yksittäistä kävijää kuukaudessa. Klikkauksia on noin puolitoista kertaa enemmän. Tuntuu hassulta: 500 ei blogimaailmassa ole paljon, mutta blogin (aika spesifin) aihepiirin ja rauhallisen päivitystahdin huomioiden olen kovin iloinen jokaisesta kävijästä. Sehän on ihan valtava joukko ihmisiä!

Kuvittelen, että teistä lukijoista suurin osa on työssäkäynti-ikäisiä naisia. Kommenteista päätellen moni teistä odottaa omaa lastaan kotiin, osa on jo adoptio(iso)vanhempia. Ja sitten on heitä, jotka miettivät, kannattaako tähän prosessiin alkaakaan. Ja eiköhän teistä joku ole ihan muuten vain kiinnostunut adoptioteemasta, luulen. Teiltä saa aina hyviä vinkkejä ja ajateltavaa, ja tunnutte suhtautuvan armollisesti hölmöihinkin pohdintoihini.

Live-elämässäni juuri kukaan ei tiedä tästä blogista: vain puoliso ja yhteinen miespuolinen ystävämme. Heistä kumpikaan ei ehkä kuulu aktiivilukijoihin, joten tunnustan, että kiinnostaisi kovasti tietää, ketä siellä ruudun takana on.

Jos kerron vähän itsestäni, kerrotko sinäkin?

1. Olen 35 vuotta, ja isona minusta tulee ehkä konsultti.

2. Ilmoittauduin juuri syksyksi astangajoogaan. Toivon että vetäjä ei pakota meitä hymisemään mitään mantroja, koska sellainen on aina tuntunut kamalan kiusalliselta. Haluan vain hikoilla ja rentoutua.

3. Minulla on kaksi ammattia ja vakityö, merkillistä. Kiitän Luojaa tästä ihmeestä aika usein.

4. Olen akuutisti ihastunut mifuun. Palasin juuri työmatkalta, ja puoliso oli tehnyt mifupastaa, mikä onni!

5. Huumorini on usein mustaa, otan kaiken helposti turhan tosissani enkä jaksa minkäänlaista a) lusmuilua enkä b) selittelyä. Tätä kohtaa lapsiperhe-elämä varmaan tulee kehittämään.

Tässä minä, kuka sinä?

 

 

 

Turhautunut muumi

Joskus menee hermo. Se tapahtuu, kun palvelunantaja ei tiedota, kun mitään ei kuulu, kun kuviteltu lapsisitysaika (miksi edes kuvittelin) tulee kohdalle ja aika vain jatkaa kulkuaan kahden aikuisen kesken. Kun tilastot päivittyvät, mutta kohdemaan numerot eivät kuukausiin muutu.

Mitä tehdä, kun kärsivällisyys loppuu? Ensimmäiseksi tekee mieli laittaa sähäkkää ”voisitte tiedottaa paremmin, teidät palveluistanne maksetaan kalliisti!” -henkinen viestin maavastaavalle. Vielä en ole laittanut, epäilen siitä koituvan enemmän hyötyä kuin haittaa.

Sitten huokaillaan: netissä, puolisolle, vertaisille. Tapahtuisi nyt jotain! Tapahtuisi. Pliis.

Lopuksi alistutaan: mitään ei vain voi tehdä. Ei yhtään mitään. Ei kirjallisuuden lukeminen tuo lasta nopeammin kotiin, ei se että vaatteita on kaapissa riittämiin, ei meditointi, ei mikään.

Ailahtelevaista on, tämä elämä jossa ollaan aivan lähellä ja kaikana yhtä aikaa. Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin vain turhauttaa. Edellisen kirjoituksen hiljainen sees on haihtunut, toivottavasti se palaa pian. Siihen asti pitänee syödä kynsien sijaan neulasia, että selviää talven yli.

Tässä mitään odoteta

Kun syyskuu alkoi, odotus jäi taka-alalle. Jos asiat menevät kuten mahdollista ja toivottavaa on, voisimme saada lapsiesityksen tämän syksyn aikana. Koska tuo hetki on niin lähellä ja silti niin saavuttamaton, lakkasin siis lähes huomaamatta odottamasta. Nyt odotus on kai jo niin suuri asia, ettei sitä enää rohkene ottaa esille tutkailtavaksi kovin tiheään. Pullahtaa vielä pöydälle koko hoito, valtaa kaiken tilan ja tuo mukanaan malttamattomuuden, jota ei viikkokausia saati kuukausia jaksa kantaa.

Siispä epäodotamme. Hästäg norsu keittokomerossa, tai ainakin rattaat olohuoneessa (ostimme, kun halvat ja hyvät tulivat vastaan, ja siinä ne nyt muistuttavat siitä, jota aktiivisesti painetaan pois mielestä).

Martti ja Anneli ne yhteen soppii: adoptiolapsen nimi

Kerroin joskus aiemmin, että ystäväni lapsella oli nimi jo silloin, kun hän majaili äitinsä kohdussa. Kadehdittavaa. Vauva oli Villekalleeemeli, ei lapsi tai joku vaan Hän.

Meillä nimen paikalla on sivulause: josselapsijoskustuleeniin. Tai nykyään jo varoen: sittenkunselapsituleeniin.

Muuta ei vielä uskalla. Koska minkäänlaisen kutsumanimen käyttäminen tuntuu tässä vaiheessa aivan liian oudolta, keskustelemme harvakseltaan nimestä. Pääkriteereitä on muutama:

1. Nimen on oltava suomalainen tai vähintään länsimainen, sillä erottuvassa ihonvärissä on yhdelle pienelle ihmiselle riittävästi kannettavaa. Ettei ainakaan luokan oppilaslistasta tai aikuisena ansioluettelosta heti huomaa, että tuo ihminen ei ehkä olekaan elovena-mallia. Haluamme, että lapsi saa mahdollisimman pitkään olla vain yksi muista lapsista.

2. Ne muut nimet. Juuri sen oikean nimen on oltava sellainen, että se sopii molempien sukunimien kanssa yhteen (näillä näkymin aiomme arpoa sukunimen). Nimilaki ehti onneksi muuttua jo ennen jos/kun-lapsi tulee taloon, mutta toistaiseksi emme lämpene yhdistelmänimille. Emmekä toistemme sukunimille. Miten ihmeessä ihmiset saavat koskaan päätettyä yhteisestä sukunimestä jo avioituessaan, kun me emme osaa edes ajatella vaihtamista yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeenkään?

3. Edelliset sukupolvet. Puolison suvun nimiperinteet ovat mysteeri. Oma äitini on toivonut, että meillä molemmilla oleva toinen nimi saisi jatkumoa, ja muutenkin toisen nimen valitseminen perinneosastolta tuntuu hyvältä. Että jos nyt geenit eivät olekaan samat, niin jatkumoa on nimien(kin) kautta.

(4. Sukupuolineutraaleista nimistä en nyt jaksa välittää, muut tekijät painavat tällä erää enemmän. Ei toki olisi hullumpaa, jos jokin neutraali ja sukunimisujuva versio tulisi vastaan, mutta varsinaiseen kriteeristöön tämä kohta ei yllä. Onhan noissa kolmessakin seulomista.)

Olen keksinyt yhden riittävän kauniin ja soljuvan tytön nimen. Sille puolisokin nyökytteli. Nimi sulaa suussa kuin karkki ja toimii monessa maassa. Kaikki tapaamani sen nimiset ovat olleet mukavia ihmisiä.

Pojan nimiä pallottelin kerran olohuoneen sohvalla puolihuumorilla ääneen, kun puoliso sanoi varoen ”jos se olisi Kai” (siis ei hän oikeasti sanonut Kai, mutta riittävän lähelle jotta voin kääntää ehdotuksen Kaiksi). Miksei, miehen ehdotus oli helppo, iloinen nimi, jossa on kiinnostava sivumerkitys. Siitä nimestä voi kertoa tarinan, sillä on syy tulla valituksi.

Miten te valitsitte/valitsette adoptilastenne nimet?