Naisten alakulttuuri ja adoptio

”Millainen olo on?”

Nuutuneelta vaikuttava läheinen piristyy hiukan ja alkaa kertoa, miten olo on muuttunut raskauden edettyä ensimmäisestä kolmanneksesta toiseen. Fyysisen olotilan tiedustelu kuuluu jollakin tavalla asiaan, kun kyseessä on silminnähden etenevä odotus, ja jopa minä -joka puhun sujuvasti röntgenkuvista ultrakuvien sijaan- tiedän että monien olo kohenee alkuraskauden jälkeen. Tiedän senkin, että synnytys voi pelottaa ja että imetyksen käynnistyminen ei ole itsestäänselvää. Jotain muutakin pientä raskaana olevan odottajan murheista saatan tietää, sillä siitä pitävät erilaiset naistenlehdet, palstat ja sosiaalisen median kanavat huolen. Biologisen raskauden ja vauvan odotuksen ympärille rakentuu kokonainen naisten alakulttuuri.

Adoptio-odotus on toisenlaista.

Minulta kukaan ei kysy oloani. Tuskin puolisoltakaan. Juuri kukaan ei myöskään osaa sanoa mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän ymmärtäisi edes jotakin tällaisen odotuksen maailmasta. Minä ja puoliso emme liity ihmiskunnan suurta osaa yhdistävään kokemukseen, biologisen lapsen odotukseen ja saamiseen. 

Adoptio-odotukseen kuuluu kovin paljon asioita, jota kukaan ei asian vieraudesta johtuen huomaa edes kysyä/kommentoida/tsempata. Tämä prosessi vaiheineen vain on, ja se todella on vain meidän kahden. Toki ystävät, perheet ja sukulaisetkin odottavat, mutta eivät he tietenkään voi samaistua tämän odotuksen vaiheisiin tai kannustaa oikeissa kohdissa (onko niitä edes?). 

Kukaan lähipiiristä ei osaa eläytyä meidän odotusajanlaskuumme eikä tiedä niistä emotionaalisista mutkista, joita tällaiseen odotukseen liittyy (ruumiillisia kuulumisia on kieltämättä hiukan vähemmän kuin biologisessa odotuksessa). Kukaan ei tiedä, millaisia huolia liittyy hakumatkaan ja alkuaikojen kommunikointiin. Kiintymykseen, puolin ja toisin. Terveysmurheita, päiväkotipelkoja (aloitan näemmä ajoissa), sen pohtimista miten elämä muuttuu touhukkaan pikkulapsen myötä. Miten me jaksamme, miten lapsi jaksaa?

Tätä en melkein uskalla ajatella, saati kirjoittaa: Millainen taakka adoptio-odotuksen emotionaalinen yksinäisyys mahtaakaan olla hänelle, jonka taustalla on paljon pitempi odotus ja ehkä vuosien pettymysten ja lapsettomuussurun ketju?

Onneksi on yhteisö. Onneksi ovat vertaiset, blogit, Facebook-ryhmät, tämän blogin kommentoijat, hitaasti syntyvät uudet tuttavuudet. Heitä ei ole paljon, mutta heitä on, ja se on tärkeää. Onneksi ovat hassuja ja toistuvasti samoja asioita kyselevät, prosessia tuntemattomat läheiset. Kun ei liity biologisen suvunjatkamisen suureen kertomukseen, ilahtuu ihan jokaisesta kädenojennuksesta, joka kertoo: emme me ole unohtaneet, mekin odotamme ja ajattelemme häntä joka teille tulee.

Ja äiti odottaa. Hän odottaa toiveikkaan sitkeästi eikä kysele (hän jos joku tietää olevansa ensimmäinen jolle edistyksestä kerron), kutoo pieniä sukkia ja suunnittelee seuraavaksi siirtyvänsä myssyn harjoitteluun. Tulevan isoäidin odotus ja rakkaus on konkreettista eikä aseta lapselle ehtoja. Suuri kertomus sekin. Hänen mummonsa ajattelee häntä kutoessaan sukkia.

2 vastausta artikkeliin “Naisten alakulttuuri ja adoptio”

  1. Bingo, taas kerran. Tekstisi nimittäin. Sinulla todella on taito sanoittaa niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita niin monet meistä ado-taivaltajista elävät.

    Itselläni on onni olla tätä omituista odotusta aidosti myötäelävien läheisten, ystävien ja työkavereiden ympäröimänä. Nähdyksi ja muistetuksi tulemisen kokemuksia todella tarvitaan tälläkin matkalla.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s