Äitienpäivä 2019

Vietämme äitienpäivää kaukana kotoa. Paikallisessa, päivän teeman mukaisessa musiikkitapahtumassa minulle ojennetaan ovella vaaleanpunainen neilikka. Hyvää äitienpäivää!

Ensin kiusaannun. Tekee mieli tuupata kukka takaisin antajalleen,  mutten kehtaa tehdä niin enkä halua selitellä. Kukka on kaunis, mutta lähtiessämme se jää pöytään, kai vahingossa.

Jälkeenpäin hymyilyttää silti.

Raskaana olevista naisista puhutaan usein odottavia äiteinä, joten voisiko adoptio-odottajakin olla sellainen? Lapsi on aivan yhtä todellinen siellä jossain kuin hän, joka kasvaa Suomessa äitinsä ihon alla. Meidän yhteytemme toisiimme on erilainen: minä mietin pientä ja tummaa lasta, jonka kasvoja en osaa kuvitella, hänelle ehkä kerrotaan että tulevaisuudessa ikiomat äiti ja isä hakevat sinut kotiin.

Ja sitten jonakin päivänä nämä tarinat yhdistetään ja me synnymme toisillemme.

Patetiaa on vaikea välttää. Ulkopuolisille näkyvä todellisuus on tämä: juon kuohuviiniä, kuuntelen musiikkia ja naureskelen matkaseuran vitsailulle. Heti aamusta lähetän äidilleni viestin, jossa kerron viranomaisvahvistuksen saapumisesta ja tämänhetkisen arvion lapsitiedon saapumisajasta. Äiti vastaa, että häntä alkaa nyt jännittää.

Froteinen kristallipallo

Adoptioprosessi on omiaan herättämään ihmisessä ainakin lievästi maagisia  ajatuksia. Yksi jos toinen kertoo siitä, miten tuleva vanhempi menee yöllä parvekkeelle (kuin siinä Jenni Vartiaisen laulussa konsanaan), ja pohtii jossakin saman taivaan alla asuvaa lastaan.  Lähettää ajatuksissaan terveisiä kauas, sinne jonnekin. Minulle tuo kuuluu jotenkin samaan ”en saa tästä kiinni” -otsikoituun kategoriaan kuin usein kuulemani kokemus siitä, kuinka vanhempi tuntee rakkautta tulevaa lastaan kohtaan. Jotenkin ymmärrän sen kun lapsi kasvaa oman ihon alla, mutta en osaa samaistua tunteeseen kun kyse on adoptiolapsesta. Osaisinpa! Kunpa osaisinkin! Ehkä sekin aika vielä tulee, varmaan viimeistään kun lapsiesitys on käsissä.

Koska en osaa löytää itsestäni vielä edes orastavaa äidinrakkautta (epämääräistä kaipuuta ja kärsimättömyyttä riittää kyllä muillekin annettavaksi), tyydyn ihmettelemään. Tuijotan kirpputorilta ostamaani punaista, 104-senttistä bodya, ja mietin miltä se näyttää kun sen sisällä on lapsi. Miltä tummatukkainen lapsi näyttää se päällään? Mahtuukohan se, vai onko liian suuri? Noina hetkinä tulevaisuus tuntuu leikkaavan välähdyksen tähän aikaan. Merkillistä.

Minun kristallipalloni ovat nuo muutamat vaatteet jotka olen uskaltanut ostaa.