Panda rintarepussa

Lähdemme miehen kanssa kodinkonekauppaan. Matkan varrella on tutuksi käynyt lastentarvikekirpputori, jonka pihaan päätän yllättäen kääntää auton. Mies ihmettelee, mutta tulee mukaan vastustelematta. Teemme kierroksen myymälässä kumpikin omaan tahtiimme, erikseen. Tutkittuaan tarjontaa  mies tulee ällistyneesti hymyillen luokseni:  Näin hyvää tavaraa ja melkein ilmaiseksi, eihän sille lapselle ole järkeä ostaa mitään uutena!

Naureskellen vaellamme kantovälineosastolle. Sieltä löytyy paketistaan käyttämätön Manducan kantoreppu, joka kokonsa puolesta riittää kahteenkymmeneen kiloon asti. Olen katsellut samaa reppua käytettynä netistä paljon kalliimmalla. Avulias myyjä liittyy seuraan ja tiedustelee, minkä ikäiselle lapselle kantovälinettä harkitaan. Tuntuu hassulta vastata, etten tiedä. Myyjä esittelee enempää kyselemättä vaihtoehtoja, mutta pitäydymme Manducassa.

Kotona sovitamme reppua molemmille. Tungen sen sisään pehmopandan, jota kanniskelen kokeeksi ympäri asuntoa. Tuntuu kuin lapsi olisi hetken vähän lähempänä, kuin beige reppu loisi välillemme jonkin kosmisen yhteyden.

Vielä joskus juuri tässä repussa istuu lapsi ja meistä tulee kolmen hengen perhe.

Painajainen

Pari viikkoa sitten kirjoitin koosteen adoptio-odottajan peloista. Yksi olennainen jäi kuitenkin kirjoittamatta listaan – ehkä pahin kaikista, niin paha ettei sitä oikein edes kestä ajatella. Jos sen päästääkin epähuomiossa mieleensä, haluaa sen siirtää sivuun mahdollisimman äkkiä.

Jos adoptio menee kesken. Jos toinen meistä kahdesta vaikka sairastuu.

Tätä olen viime päivät pohtinut, sillä viikkokausia jatkunut flunssa sai viimein hankkiutumaan lääkärille, joka puolestaan antoi lähetteen verikokeisiin. Terveyden, lapsen ja jokin yleinen toivon menettämisen pelko sai ristimään kädet muutamaankin otteeseen ennen tulosten saamista. Taisin jopa harrastaa lapsuudesta tuttua kaupankäyntiä: jos nyt hoidat tämän, minä kyllä…

Tulokset olivat ok, enkä enää muista mitä yläkerran suuntaan hädissäni lupasin. Ehkä lahjoitan rahaa ilmastonmuutoksen torjuntaan tai Yhteisvastuukeräykseen, sillä kiitollisuus puhtaista papereista on suuri. Sitkeä flunssa siis vain. Kuulemma.

Kiitos tuntuu nyt aivan liian pliisulta sanalta.

Tässä prosessissa on paljon pelissä. Koko ajan. Liikun tavallista enemmän junalla (turvallisuus), syön monipuolisesti (terveys), halailen puolisoa (parisuhde), sijoitan varovasti ja vain etf-rahastoihin (talous). Näistä minkään ei kestä notkahtaa, sillä yhden myötä vaakalaudalla on niin paljon. Ja tämä koskee meitä molempia: puoliso on tässä prosessi ihan yhtä raskaana kuin minäkin.

Käsien ristimisen jatkunee vastaisuudessakin.

Hakemus matkalla kohdemaahan

Väliaikatieto:

Paperit lähtevät matkaan. Helsingissä ne viipyivät lähes kaksi kuukautta (jälleen yksi odotuksen vaihe, josta ei voinut etukäteen tietää). Seuraavaksi odotamme kohdemaan viranomaisten hyväksyntää, jotta pääsisimme vihdoin siihen vaiheeseen, jonka adoption ulkopuolisetkin tuntevat: odottamaan puhelimen soimista. Tähän vaiheeseen, jossa kelpoisuutemme jälkeen arvioidaan,menee useampi kuukausi. Tähänkin. Ja pelottaa, taas kerran. Jos olemmekin kohdemaalle liian lihavia ja vanhoja?

Koska ihan pian ei siis tapahdu mitään, on kalenteri jälleen tukossa töistä ja lomasuunnitelmat lentolippuineen ja teltanlainaussopimuksineen valmiina. Taas. Onneksi mieli on valoisa: kevät tulee ja (tähän sarkastinen hymy) pian varmaan seuraava palvelunantajan laskukin.