Adoptio-odottajan pelot

Yksi seuraamistani blogeista on Valeäiti. Hanne kertoi vastikään heille tulossa olevasta Kolmosesta, ja uusimmassa postauksessaan hän listasi alkuraskauden pelkoja.

Oi Hanne! Ei tämä varmasti sinua lohduta, mutta kyllä täälläkin pelottaa. Raskausarvet eivät sentään ole käyneet mielessä, mutta suunnilleen kaikki muu mahdollinen kyllä.

Pelottaa ainakin:

Parisuhteen puolesta. Mitä jos maailman tärkein ihmissuhde joutuu lapsen tultua sellaiseen mankeliin, ettei siitä selvitä? Jos kotityöt menevät huonoon uusjakoon ja alamme riidellä arkisista asioista. Jos emme enää jaksa tai edes halua nähdä toisiamme myönteisessä valossa, samalla puolella. Jos eroamme.

Lapsen puolesta. Jos aiheutamme vain lisää taakkaa lapselle tuomalla hänet maailman toiselle puolelle, jos (kun) hän kohtaa rasismia. Jos hänen elämästään tulee kohtuuttoman vaikeaa. Jos hän ei koskaan tunne kuuluvansa Suomeen eikä perheeseemme. Jos hänen elämäänsä värittää ikävä, masennus, epävarmuus, epämääräinen viha.

Omasta puolesta. Jos pää ei kestä, jos selkä ei kestä (ne treenivinkit isomman lapsen odottajalle ovat edelleen kirjoittamatta), jos en enää nauti elämästäni, jos kadun. Tuo viimeinen on niin paha ajatus, ettei sitä melkein halua edes kirjoittaa tänne. Jos kaikki vain menee huonosti?

Adoptiolapsi matkustaa mukana

Yritämme etsiä lelua. Uimalelua, pehmolelua, jotain persoonallista ja tämän loman kohdemaahan (hah, kohdemaa onkin luultua monipuolisempi sana!) liittyvää. Että olisi sitten jotain, jota näyttää sanojensa tueksi, kun lapsi sanoo että ennen minua teillä oli aina hauskaa. Lomailitte kaukomailla ja kaikkea. Niin sitten me voimme etsiä lelun ja muistuttaa että sielläkin sinä olit ajatuksissa mukana, että ei se nyt niin ihmeellistä ollut, sekään. Että sielläkin sinä olit tärkeämpi.

Lomailu aikuisseurassa on helppoa ja aika hauskaa: vuokrataan auto, syödään kun sopiva paikka tulee vastaan, huonon sään yllättäessä vanutaan majoituksessa ja käydään kyllästymisen iskiessä kuntosalilla. Luetaan maan yhteiskunnallisesta järjestelmästä ja kolutaan jännittäviä paikkoja fiilispohjalta. Ja silti kaikkea leimaa väliaikaisuuden maku: tästäkin voisin jo luopua, mielelläni!

Tällä hetkellä se Oikeasti Kiinnostava ja Tärkeä tilanne on tämä: Emme tiedä, ovatko paperimme lähteneet lapsen kotimaata kohti. Emme millään haluaisi taas kysyä asiasta maavastaavalta, koska normaalissa maailmassa asiakas pidetään tietoisena prosessin kulusta ihan kyselemättä. Kohta on tosin taivuttava ja kysyttävä, sillä paperimme ovat olleet Helsingissä pian kuukauden ja vuosi on vaihtunut. Kai jotain kerrottavaa voisi alkaa jo olla?

Sinusta tulee hyvä

Istumme iltaa ystäväperheen luona. Perheen lapset ovat jo koululaisia, ja vanhemmat kertovat että päivällä on väännetty kättä toisen lapsen kasvojen näyttämisestä Youtubessa. Lapsi on taiteellinen ja julkaisee kanavallaan omia animaatioitaan. Nyt pitäisi saada tehdä niin omilla kasvoilla, mitä vanhemmat vastustavat.

Puoliso käy ensin ihailemassa toisen lapsen saamia joululegoja ja istuu sitten sohvalle heidän seurakseen. Me muut aikuiset parannamme maailmaa keittiön pöydän ääressä (”ennen tieto oli valtaa, mutta mikä on valtaa nyt?”) puolison tehdessä päivän hyvän työn keskustelemalla somen käytöstä lasten kanssa. Läpi käydään tärkeät tykkäämiset, meemit, kiusaamisvideot, koko paletti. Peukutan salaa, mutta puoliso ei huomaa. Hän katsoo lapsiin niin kuin aikuisiin, keskittyen. Menee yli tunti, ennen kuin hän palaa aikuisten seuraan.

Sinusta tulee hyvä isä, totean myöhemmin peiton alta. Puoliso vaikuttaa ilahtuvan.