Adoptiolapsettomalla on hiljaista

Uudenvuoden aattona katson Youtubesta vanhoja piirrettyjä. Tohtori Sykerö ilahduttaa aamukahvin rinnalla huomattavasti uutisia enemmän. Tahti on hidas ja alkuperäisen audioraidan päälle puhuttu tarina kantaa edelleen. Ihan loppuun en silti jaksa, keskittyminen herpaantuu.

Tulisi jo se lapsi. Yksin kotona puhelimesta piirrettyjä katsova aikuinen on haikea näky, ja haikeaa (joskus tosin myös itseironisella tavalla hauskaa) on olla itse tuo aikuinen.

Lomalla on aivan liikaa aikaa ajatella lasta. Olen lukenut uudestaan hyllystä löytyvät adoptiokirjat, etsinyt netistä löytyviä adoptiodokumentteja, selannut tuloksetta palvelunantajien sivuja uuden tiedon toivossa. Lisäksi olen tehnyt loppuun iänvanhaa ristipistotyötä, googlannut lähestyvän matkan kohdetta,  puhunut pitkiä puheluita ystävien kanssa ja suunnitellut varaston siivousta. Kuntosalillakin olen käynyt. Siellä soi metallinen musiikki (teinivuosien suosikkeja, muuten) mutta kotona on kovin hiljaista. Puolison ollessa työmatkalla niin hiljaista, että etsin Areenasta kuunneltavaa taustalle.

Jos lapsi joskus kysyy, millaista oli aika ennen häntä, voin tarkistaa sen tästä. Sitten, kun hiljaisuus katoaa, voin ehkä muistaa, miten kovalta uuden mikron piippaus keittiössä kuulosti.

(Sitäkin mietin, miten tästä hiljaisuudesta voi luopua. Helppoa tuskin on sekään, vaikka nyt tekee mieli tarjoutua tutulle lapsiperheelle lastenvahdiksi: tulkaa te iltapäiväksi tänne rauhan tyyssijaan, me tulemme nauttimaan toiminnasta!)

Keräilysarja, osa 2

Päädymme alisuorittamaan joulun. Ei ruokia, ei siivousta, ei mitään. Koko syksy on ollut niin työläs, että olemme molemmat edelleen maitohapoilla. Paras joululahjakin on jo saatu: hakemuspaperimme pääsivät Helsinkiin ja ne todettiin moitteettomiksi. Nyt asia on pois omista käsistä, mikä toisaalta huolestuttaa ja mutta on myös keventänyt oloa huomattavasti. Toivottavasti maavastaava pitää meidät kartalla hakemuksen etenemisestä kääntäjän, suurlähetystön ja ulkoministeriön pöydillä ilman, että joudumme taas itse kyselemään asiamme etenemisestä. Olemme toiveikkaita, sillä jo vahvistus papereiden saapumisesta Helsinkiin tuli sähköpostiin ilman kyselyitä. Onko palvelunantajalla sittenkin hiukan proaktiivisuutta, jonka ei vain aiemmin päässyt näkyviin?

Myös adoptiotuen nouseminen on ilahduttanut molempia. Pari tonnia lisää tulee tarpeeseen, joskin palvelunantaja ilmoitti toki heti nostavansa omia maksujaan. Jospa siitä jokin satanen jäisi silti  käteenkin?

Koska ajatus pätkii, tyydyn toivottamaan kaikille blogissani vieraileville hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2019! Kiitos erityisesti kommenteista ja vertaistuesta, niistä on ollut valtavasti iloa kuluneena vuonna.

Ps. Vertaistuesta puheenollen: Uusi Facebook-ryhmä nimeltään Adoptio-odottajat ottaa mielellään vastaan uusia ihmisiä. Ryhmä on salainen, joten lähetä liittämispyyntö osoitteeseen adoptio.odottajat(a) gmail.com.

”No täs lukee et… semmoinen pyöreä tää on.”

Otsikosta ei varmasti arvaa, että kyseessä on maavastaavan vastaus kysymykseen ”mikä leima tähän tarvitaan?”. Ja vaikka arvaisi, ei uskoisi.

Siispä kaikille tuleville adoptionhakijapolville kerrottakoon, ettei maistraatissa välttämättä tiedetä, mitä leimaa hakemuspaperisi kaipaavat. Etkä todennäköisesti tiedä itsekään. Asia kannattaa selvittää ennen kuin astelee paikan päälle ihmettelemään.

Kas, kun ”notarisointi” voi tarkoittaa useampaakin asiaa. Kyseessä voi olla allekirjoituksen oikeaksi todistaminen, allekirjoittajan kompetenssin todistaminen (joka vaatii selvittelyä esim. siitä, onko palkkatodistuksesi allekirjoittaneella henkilöllä nimenkirjoitusoikeus + maksaa vähän enemmän) tai sitten vielä notaarin oma kompetenssitodistus.

Meidän tapauksessamme paperit jätettiin pähkäilyn jälkeen tiskille ”no laittakaa kaikki mahdolliset leimat varmuuden vuoksi”-tyyppisellä saatteella. Sitten mentiin lounaalle uuden askeleen kunniaksi. Kun ruoka oli pöydässä, alkoi epäilyttää. Mitä jos koko työ menee pieleen väärien  leimojen vuoksi?  Tartuin puhelimeen ja soitin maavastaavalle. Hän vastasi heti: ”jaa, se on se ihan perusversio, odotapas, se englanninkielinen.” ”Mutta siis kompetenssileima vai allekirjoituksen oikeaksi todistaminen?” tivasin minä. ”No minäpä katson, tässä pöydällä on jokin hakemus. Kyllä tämä on tällainen punainen, tässä on pyöreä kuvio vasemmalla ja teksti jossa lukee I certify…”.  Sen jälkeen tuli taas sitä itsestäänselvää höpötystä, sitä jonka löytää adoptiojärjestöjen kotisivuiltakin. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. Haarukoin vauhdilla halloumisalaattia sillä välin kun mies soitti maistraattiin.  Kello oli 13.05, ja valtakunnallisesta vaihteesta kerrottiin että maistraatin asiakaspalvelu ei vastaa kello 12:n jälkeen. Mies laski puhelimen lannistuneena. Nappasin sen käteeni  ja lähes juoksin ulos ravintolasta soittamaan samaan vaihteeseen.  Nyt vastassa olikin toinen asiakaspalvelija, jolle selitin hengästyneenä tilanteemme. Voi olla että kultaakin kalliimpiin papereihin tulee nyt väärä leima! Asiakaspalvelija ymmärsi ja alkoi etsiä kaupunkimme maistraatista numeroa joka vastaisi kello 12:n jälkeen. Noin 20 minuutin, kolmen erillisen puhelun ja yhden maistraatin työntekijän toisesta käytävästä asiakaspalvelutilaan puhelin kädessä suorittaman kävelyn jälkeen sain puhelimeen henkilöön joka otti hakemuksemme vastaan. Asia selvisi, ja kahden päivän päästä haimme paperit. Leimat näyttivät hyviltä, mutta joihinkin papereihin oli laitettu tarroja, joita epäilimme sineteiksi. Saamassamme ohjeessa ne on erikseen kielletty.

Enää emme jaksaneet soittaa maavastaavalle, maistraattiin emmekä mihinkään. Googlekaan ei kertonut, mitä tarrat oikein olivat. Siispä pakkasimme paperit ja lähetimme ne kohti Helsinkiä. Kirjattuna.

Olisi juhlallista, ellei papereiden tökkääminen tarrojen tai minkätahansa syyn vuoksi pelottaisi niin paljon. Iltasaunassa toivotaan parasta ja ollaan salaa vähän helpottuneita. Josko se kuitenkin olisi tässä?

Ps. Jäähtynyt halloumi ei muuten toimi. Yhtään.

Onko adoptiohakija asiakas?

Puoliso soittaa palvelunantajan maavastaavalle uudelleen.  Tällä kertaa hän vastaa. Kuulen puhelimesta miten ääni puhuu ja puhuu mutta ei vastaa puolison kysymyksiin. Turhauttavaa. Onkohan hän puhunut lämpimikseen tähänkin asti? Siltä alkaa vaikuttaa, kun viimein selviää että hän on saanut kaipaamamme tiedon melkein kaksi viikkoa sitten. Hän ei siis vain ole ilmoittanut meille ettemme saa lähettää hakemusta vielä tänä vuonna. Mies kertoo äänelle meidän hankkineen näissä viikoissa kaikki asiakirjat. Ääni puhelimessa kuulostaa epäuskoiselta.  Todellako? Niin vastaa mies, niin meitä ohjeistettiin.

Kaikki juokseminen ja ryntäily on ollut turhaa.

Paperit ovat nyt kuitenkin koossa. Siitä olemme tyytyväisiä ja helpottuneitakin.

Sielujen toiviotie

Viimeiset lausunnot antavat odottaa itseään, ja alamme ymmärtää, etteivät paperit liikahda ennen joulua minnekään. Ainakaan Suomen ulkopuolelle. Palvelunantaja ei ole ilmoittanut, olisiko se edes teoriassa mahdollista: kohdemaa on tehnyt päätöksensä viime viikolla, mutta joko palvelunantaja ei ole saanut sitä tietoonsa tai sitten ilmoittaminen meille on jäänyt muiden asioiden alle. Puoliso soittaa maavastaavalle, mutta hän ei vastaa. Eipä sillä, eihän sitä yhtä lausuntoakaan vielä ole. Senkin piti tulla jo.

Adoptioprosessi kasvattaa kärsivällisyyttä ja nöyryyttä enemmän kuin mikään aiemmin kokemani. Askel kerrallaan -ajattelu imeytyy selkärankaan, kun peruskokemus kaikesta on se, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimissä. Toki tilanne olisi sama lapsettomuushoidoissa -joista meillä on kokemusperäistä tietoa vain ystävien kautta- joten tilanne ei ole ainutlaatuinen. Uusi lääke, uusi kierto – uusi neuvontatapaaminen, uusi todistus… vaiheet, odottaminen, vallan luovuttaminen itseltä pois (tässä asiassa se ei kyllä ole itsellä koskaan ollutkaan, toisin kuin joku joskus ehkä on luullut), prosessin tietoinen unohtaminen kun mitään ei tapahdu, mielenrauhan etsiminen sieltä mistä sen löytää.

Nyt mielenrauha asuu työnteossa, kuntosalilla ja tammikuussa  siintävässä lomassa etelän lämmössä. Kohde on jälleen yksi niistä, joihin ei lasten kanssa tulisi lähdettyä. Kunpa saisikin suunnitella jo Kanarian reissua ja Bamse-hotellia!