Lapsi leikkii vain matolla

Hairahduin jälleen ostamaan Pelastusarmeijan kirpputorilta lelun. Se on puinen pieni laatikko, ”the catepillar”, jonka sisältä löytyy naru ja puisia helmiä. Niistä tehdään söpö ötökkä, joka kurkistelee laatikostaan.

Leluostokseni ovat hämmästyttävän samanlaisia. Kaikki on puuta ja niin somaa, että tavarat voisi jättää näkösälle odottamaan lapsen tuloa, eikä kenenkään silmiä särkisi. Todellisuudessa niitä ei tietenkään jätetä, koska niiden katselu hiljaisessa kodissa särkee silmien sijaan sydäntä.

Lelujen kautta huomaan luovani yltiöihanteellista kuvaa siitä, millaista meillä on, kun lapsi tulee. Jotta voin tökkiä itseäni sitten aikanaan haarukalla selkään ja naureskella lapsettoman epärealistisilla kuvitelmille, tässä visio muistiin merkittäväksi tännekin:

Lapsi leikkii olohuoneen matolla seinänvieruskorista ottamillaan leluilla, joista yksikään ei kilise, pärise eikä vilku. Kaikki lelut ovat luonnomateriaaleja (tälle hymyilen vienosti jo nyt).  Hän ei pelaa puhelimen eikä tabletin pelejä, vaan joskus isänsä kanssa vanhaa 8-bittistä Nintendoa. Nukumme laajennetussa perhepedissä ja joka päivä mennään ulos. Töitä tehdään minimimäärä ja elämää helpotetaan syömällä lounas silloin tällöin keskustassa. Silloin kun syödään kotona, pöydässä on tavallista ruokaa. Napero voi sormiruokailla, mutta soseosastoa ei ehkä tarvitse läpikäydä ollenkaan. Molemmat vanhemmat saavat saliaikaa sen verran, että selkä ja pää kestävät elämää. Sadepäivinä leivotaan.

(Seuraavaksi taidan kirjoittaa auki taaperon odottajan selkätreenin, koska konkreettisia edistysaskeleita odotellaan edelleen.)

 

Kiukku

Vai harmitus? Ärsytys? Rehellisesti: Se veellä alkava tämä tunne ennen kaikkea on, mutta kirjoitettuna se näyttää ja tuntuu vain keskenkasvuiselta. Siispä: tänään ärsyttää! Ja surettaa, kyllä.

Istun kirjoittamassa tätä työpaikan mökillä, kun muu seurue on lähtenyt kylille puuhailemaan jotain hauskaa. Minä en jaksanut. Kyynelehdin salaa jo porukan tehdessä meluisaa lähtöä eteisessä ja esitin lukevani makuuhuoneessa bebenkasvatusohjeita. Kai niissä kyynelissä oli kaikenlaista sisään kertynyttä kuonaa, joka alkoi päästä pintaan työlään viikon päätteeksi. Oli työväsymystä ja -stressiä, sosiaalista ylikuormittuneisuutta, surua siitä etten jaksa olla koko aikaa isossa porukassa, helpottunutta tietoa siitä että kohta saan mökin ihan itselleni muutamaksi tunniksi. Ja jotakin mitä en osaa sanallistaa.

Se liittyy ehkä tähän: Yksi mökkeilijöistä asuu puolison lapsuudenkodin tuntumassa, ja hän toi meille kahdet anopin neulomat pikkuiset villasukat. Molempien varsissa on kohdemaan lippu. Sukat nostivat (taas) pintaan sen, miten äärimmäisen turhauttava prosessi adoptio osaakaan ajoittain olla. Me olemme täällä, lapsi on varmaan jo syntynyt jossain, ja tällä hetkellä meidän kohtaamistamme hidastaa se, että kohdemaa ei ole antanut vielä lupaa alkaa koota papereita. Mitä järkeä tässä on? Miksi menee vuosia, että nämä sukat voi pujottaa pieniin jalkoihin?

(Tähän en todellakaan kaipaa vastausta, tiedän prosessin olevan pohjimmiltaan hyvä ja pyrkivän lapsen parhaaseen. Mutta liian hidas se on: parhaat lapsiperhevuodet valuvat hiljalleen käsistä ja lapsi siellä jossain jää monista halauksista ja haavojen puhaltamisista paitsi.)

Liityin jonkin aikaa sitten adoptiomaamme ryhmään. Siellä keskustelu on hiljaista, mutta ainakin ryhmän olemassaolo muistuttaa jälleen kerran siitä, että useimmiten odotus johtaa kuitenkin halaukseen lapsen kanssa. Onhan sekin jotain.

Eikä meidän odotuksemme ole vielä todella edes alkanut. Emme odota Puhelua, emme valokuvia, emme juuri mitään. Vain oikeutta hankkia jälleen kerran t-lomakkeet ja rikosrekisteriotteet.

Rokkaava lammas saa paikan

Tämä osa odotusta on ollut toistaiseksi kaikkein pitkäveteisin. Lapsesta puhutaan joka päivä, ja luvan myöntämisen jälkeen hän on aika lailla lähempänä kuin ennen, käytönnössä näin: ääneen lausuttu ”jos” muuttuu yhä useammin muotoon ”kun”.  Silti kukaan kohdemaassa ei taida vielä edes tietää olemassaolostamme, ja se turhauttaa. Emme ole saaneet lupaa alkaa kerätä papereita.

”Se ihana lelukauppa lopettaa, kaikki on miinusseitkytprossaa”, vinkkaa mitään tietämätön työkaveri aamukahvipöydässä. Luvan saannista on vasta viikko, ja satun olemaan autolla töissä. Siispä kauppaan! Hyllyt ovat melkein tyhjät, mutta onnistun sentään löytämään jotain pientä lahjaksi sopivaa. Lisäksi mukaan tarttuu puinen, käsinmaalattu Pinokkio (vaihtonenällä). Kassalla kysyn, paljonko ikkunassa olevalle aitovillaiselle keinulampaalle jää hintaa, ja päädyn ostamaan senkin. Autosta lähetän miehelle selfien, jonka taustalla lymyilee rokkitukkainen lammas. Vien lampaan kotiin ja palaan töihin.

Illalla kotiin palatessani mies istuu lampaan vieressä lattialla ja rapsuttaa sitä.

Kun toinenkin viikko kuluu, nostan lupapäivänä hankitun arkin vaatekaapin takimmaiseen nurkkaan. On vielä pitkä aika siihen että arkki pääsee käyttöön. Lammas saa jäädä lattialle ja Pinokkio valvomaan soittoharjoituksiani pianon päälle, niiden näkeminen ei samalla tavalla muistuta siitä, mitä joka päivä odotetaan ja toivotaan.