Tältäkö se tuntuu?

Olemme arkilounaalla juhlistamassa miehen uralla etenemistä, kun hän vilkaisee sattumalta sähköpostia. Sinne on tullut palvelunantajan sähköpostista lähetetty viesti, jonka otsikko ei jätä sijaa väärinymmärryksille: ONNEKSI OLKOON!

Viesti on lyhyt: Meille on myönnetty lupa adoptoida yksi lapsi. Liitteenä on yli 40 sivua pitkä ohjeistus siitä, mitä seuraavaksi tuleman pitää. Mitä papereita tarvitaan, mitkä niistä käännätetään ja notarisoidaan itse, kuka kelpaa minkäkin paperin allekirjoittamaan.   Luen illalla ohjeet uudestaan ajatuksella läpi, ja alan ymmärtää miksi papereiden keruussa voi mennä muutama viikko, enemmänkin. Ja vielä ennen keräämisen aloitusta meidän on odotettava selvyyttä siihen, saammeko toimittaa hakemuksemme tänä vuonna, sillä kontaktin kiintiöpaikat on jo käytetty.

Faktoista viis: puoliso lähtee hammaslääkäriin, minä pyöräilen lastentarvikekirpparille. Haluan tästä päivästä jonkin muiston, konkretiaa! Kirpputori tarjoaa parastaan: löydän puisen helmilelun, suuren Nooan arkin ja muutaman kirjan. Ne kassissa istun kahvilan pöytään viestimään uutisesta ystäville ja perheelle. Vastaukset lämmittävät. Osa kysyy tietenkin heti, milloin lapsen voi saada -sitä emme vielä tiedä, joten nyt on iloittava siitä mitä on. Lupa!

Illalla mies googlaa arkin valmistajan nettisivut ja selvittää, onko eläinten maalaamiseen käytetty maali myrkytöntä. On se, ja hän päätyy järjestelemään eläimiä parijonoon sohvalle. Minä luen Kani joks tahtoi nukahtaa -nimistä iltasatukirjaa ja äiti kuulostaa taas puhelimessa liikuttuneelta. Lähetän hänelle kuvan arkista ja hän vastaa kuvalla virkatusta mustekalasta, ”sitten hakumatkalle voitte ottaa mukaan”.

Arvoituksen palasia

Adoptioprosessista tietävien piiri laajenee. Tapaan ympäri Suomen toimivia kollegoitani pari kertaa vuodessa, ja tällä kertaa päätän kertoa kuulumisten vaihdon yhteydessä muutakin kuin työuutisia. Vastaanotto on myönteinen, tottakai. Varmaan suunnilleen samanlainen se olisi, jos odottaisimme biologista lasta. Vain paljastusta seuraavat kysymykset eroavat: Milloin, minkä ikäinen, mistä?

Työmatkalla innostun kiertämään muutamia kirpputoreja. Ostan mukaan lastenkirjoja Dumbosta Veli Kaniin – kaikki omia vanhoja suosikkejani, tietenkin. Vaatteita en edes katso, niiden aika ei ole vielä.

Miehen äiti on käsityöihminen. Pyydän häntä neulomaan lapselle pienet villasukat, jonka varteen tulee synnyinmaan lippu. Aiomme ottaa sukat mukaan perhekuviin, jotka lähetämme kontaktillemme. Tyhjissä sukissa on samanlaista symboliikkaa kuin vatsan kohdalla kannettavassa maapallossa tai tennareissa, mutta sukat tuntuvat jotenkin sympaattisilta. Samalla anoppikin saa osallistua odotukseen ja pohtia pientä ihmistä, jonka jalkoihin sukat ehkä joskus pujotetaan.

Toisella työmatkalla käytän tunnin täytettävien vauvakirjojen selaamiseen kirjakaupassa. Kaikki on kovin perinteistä: syntymän yksityiskohdat, sukupuu, keneltä vauva näyttää. Harmittelen tätä kotona, johon mies ehdottaa että askartelemme kirjan itse.

Ainakin siinä kuluisi aikaa ja projekti pitäisi yllä hyvää mieltä, kun adoptiolupa antaa edelleen odottaa itseään.

Koulukiusattu kolkuttaa virtuaalioveen

Lupaa ei vieläkään kuulu.

Kun olen eräänä iltana jo peiton alla, puoliso istahtaa sängylle: ”Millä me estetään ettei siitä tule koulukiusattua?”. Hän on katsonut kiusaamista käsittelevän A-studion, ja ymmärrän, että asia on akuutti juuri nyt.

Tunnin puoliunisen ja -humoristisen keskustelun jälkeen olemme lähes varmoja, että lapsi:
1. Viedään kolmevuotiaana jonkin itsepuolustuslajin treeneihin
2. Ilmoitetaan kansainväliseen kouluun
3. Opetetaan v***uilemaan nilkit suohon.

Sovimme kuitenkin, että keskustelua jatketaan toiste, skarpimmissa merkeissä.

Vakavasti puhuen: Kun ensimmäinen palvelumaksun erä on siirtynyt palveluantajalle, saamme tunnukset asiakasnettisivuille. Sisältöä ei ole paljon, mutta ymmärrämme, että vähäkin on tarpeen, kun odotusajat ovat epämääräisiä ja netti sekalaista tietoa täynnä. Ainakin kohdemaamme (se on tosiaan tainnut nyt vaihtua, ajatusten siirtäminen uuteen suuntaan vain otti aikansa) lapsiesitystilastot näyttävät rohkaisevilta.

Pysyisivätkin. Ja tulisi nyt se lupa!

Konditionaali kirjekuoressa

Kun odottaa adoptiolupaa tietämättä miten pitkään odotus jatkuu ja mitä sen jälkeen tapahtuu, pienetkin asiat ilahduttavat. Työmatkan aikana postiluukkuun kilahtaa lasku: 2200€, maksuaikaa kaksi viikkoa. Tuo summa kattaa palvelunantajan viiden tonnin palvelumaksusta ensimmäisen osan ja vuosipalvelumaksun.

Laskukuoren avannut puoliso kuulostaa puhelimessa huolestuneelta (pitääkö tämä maksaa vaikkei ole vielä saanut lupaakaan?), minä piristyn uutisesta. Konkretiaa se rahan liikuttaminenkin on! Vihdoinkin jotain minkä voi kirjoittaa blogiin ja kertoa äidille puhelimessa!

Tuleva mummu/mummo/mummi (nimekkeestä pitääkin joskus kysyä) kuulostaa puhelimessa toiveikkaalta. Lasta odottavat muutkin kuin me, se tieto tuntuu mukavalta. Äitiä kuulumiset kiinnostavat aina. ”Olisi se kyllä mukavaa jos sellainen tulisi”, hän huokaa usein aiheesta puhuessamme.

Olisi. Jos. Vielä ei hänkään uskalla iloita tulevasta (toivottavasti) isovanhemmuudestaan. Kunpa tästä varovaisesta puheesta saisi jo luopua, me ja hän!

 

Lautakunnassa on jonoa

Näin sanoo palvelunantaja ja siltä se tuntuu. Emme tiedä käsittelypäiväämme (kukaan ei tiedä, se ilmoitetaan kuulemma vasta samana aamuna palvelunantajalle), joten me odotamme. Itse asiassa nyt taitaa olla ensimmäinen kerta, kun odotamme ilman minkäänlaista takarajaa. Ensimakua tulevasta, kenties?

”Teillähän on asiat kunnossa”, sanoo palvelunantajan uusi ihminen nähtyään paperimme. Ihanteelliset hakijat!

Kannustavaksi tarkoitettu tsemppipuhe ei enää lämmitä. Ammattilaisten huoleton suhtautuminen ei tee odotuksesta yhtään sen helpompaa tai hauskempaa.

Kerron lautakunnan jonotilanteesta ystäväperheessä käydessäni, samalla kun haen hyvän asennon keinutuolista. Että jonoa on ja seuraava kokouspäivä kolmen viikon kuluttua, mutta hakemustamme ei välttämättä käsitellä sielläkään. Ystävän insinööripuoliso äimistelee: kai yleensä on tapana, että kokouksessa käsitellään siihen mennessä esille tulleet asiat? Ja jos asiaa on paljon, varataan pitempi kokousaika!

Niin minäkin ennen luulin. Miksei edes tämä kotimaan prosessin loppuvaihe voi  mennä loogisesti: esimerkiksi että  kaikki viikkoa ennen kokouspäivää toimitetut hakemukset käsitellään kerralla?

Oikeasti, miksei? Onko kyse tehottomuudesta, vai onko nykyiseen toimintatapaan jokin syy, jota hakijanäkökulmasta ei huomaa ajatella? Voisiko hoitotakuusta ottaa mallia – saisiko lautakuntaan käsittelytakuun?

(Saisi ja pitäisi olla, sanon minä. Julkiseen vallankäyttöön liittyvä juridinen prosessi ei saa olla näin epämääräinen ja asianosaiset kehnosti informoituja. Eihän? Vai enkö vielä ymmärrä, että lautakunnalle en ole asiakas vaan päätöksenteon kohde, objekti, yksi kymmenistä ja sadoista? Ja tältäkö muuten tuntuu olla sosiaalitoimen ”asiakas” – silkkaa odottelua, epämääräisyyttä, turhautumista? Jos, niin kenties hyvä että tämäkin tulee nyt koettua.)