Sitoumus, jonka olemme tehneet, tuntuu yhtäkkiä ahdistavalta. Se kuristaa, vaikka sen voi milloin tahansa perua: hintaa tulisi muutama tuhatlappunen, selittelyä vain lähimmille. Silti äkkiä käy niin, että tekisi mieli peruuttaa pois koko tilanteesta, jatkaa huoletonta reissuelämää, nukkua hyvin ja syödä rauhassa kotona mitä milloinkin huvittaa.
Luen adoptioperheiden kauhukokemuksista kertovia blogeja (taas) ja olen yhden päivän ajan varma, että lapsen häiriintyneisyys näkyy ensi sekunnilla kun kohtaamme kasvotusten kaukana kotona. Hän ei varmasti opi kieltä, alkaa käyttämään crackia kolmannella luokalla ja vihaa hänet kauas raahanneita vanhempiaan ensi hetkestä aikuisuuteen. Lisäksi hänellä ei varmaankaan ole kaikkia raajoja eikä hän pääse peruskoulua koskaan läpi. Joudumme lukitsemaan kaikki veitset asekaappiin ja vahtimaan öisin vuorotellen, ettei lapsi karkaa talvipakkasiin kerrostalon ikkunasta.
Huokaus. Tänään vastaan: pelottaa kyllä.
Raskaana olevan on varmaan helpompaa olla murehtimatta? Vai eikö peloista niissäkään piireissä puhuta?
Avojaloin 
Kyllä välillä pelottaa. Juuri tällä viikolla heräsin yhtenä yönä hirveään ahdistukseen että onko tämä päätös oikea kuitenkaan. Jos elämä meneekin ”pilalle” ja parisuhde kaatuu? Suurimman osan ajasta kuitenkin positiivisin mielin odotan meidän lasta saapuvaksi 🙂 Varmasti myös raskaana olevat käyvät ihan samoja ajatuksia läpi.
TykkääTykkää
Huh, jollain oudolla tavalla lohduttaa etten ole ainoa.
TykkääTykkää
Uskon että meitä on vielä muitakin 🙂
TykkääTykkää
Kyllä mielestäni on hyvin yleistä, että raskausaikana haluaa välillä peruuttaa joko jutun, ja varsinkin ekan lapsen syntymä on jonkinasteinen shokki.
TykkääTykkää
Tuttuja tuntemuksia ja ajatuksia. Osaat todella hyvin pukea sanoiksi näitä fiiliksiä. mitä adoptioprosessi herättää. Itselläni on biologinen esikoinen ja muistan, että silloinkin välillä pelotti muutos elämässä. Nyt varmaankin iänkin vuoksi hirvittää ehkä vielä enemmän. Ehkä pelko, huoli ja ahdistus ovat osa valmistautumista?
TykkääTykkää