Pelottaako?

Sitoumus, jonka olemme tehneet, tuntuu yhtäkkiä ahdistavalta. Se kuristaa, vaikka sen voi milloin tahansa perua: hintaa tulisi muutama tuhatlappunen, selittelyä vain lähimmille. Silti äkkiä käy niin, että tekisi mieli peruuttaa pois koko tilanteesta, jatkaa huoletonta reissuelämää, nukkua hyvin ja syödä rauhassa kotona mitä milloinkin huvittaa.

Luen adoptioperheiden kauhukokemuksista kertovia blogeja (taas) ja olen yhden päivän ajan varma, että lapsen häiriintyneisyys näkyy ensi sekunnilla kun kohtaamme kasvotusten kaukana kotona. Hän ei varmasti opi kieltä, alkaa käyttämään crackia kolmannella luokalla ja vihaa hänet kauas raahanneita vanhempiaan ensi hetkestä aikuisuuteen. Lisäksi hänellä ei varmaankaan ole kaikkia raajoja eikä hän pääse peruskoulua koskaan läpi. Joudumme lukitsemaan kaikki veitset asekaappiin ja vahtimaan öisin vuorotellen, ettei lapsi karkaa talvipakkasiin kerrostalon ikkunasta.

Huokaus. Tänään vastaan: pelottaa kyllä.

Raskaana olevan on varmaan helpompaa olla murehtimatta? Vai eikö peloista niissäkään piireissä puhuta?

Vaikuttaako hinta maavalintaan?

Koska otsikon kysymys kuulostaa kohtuuttoman epäkorrektilta mutta sisältää ihan aidon asian, täytyy sitä taustoittaa hieman.

Kerroin viimeksi, kuinka allekirjoitimme monen muun paperin ohella palvelunantajan maksusitoumuksen ja -aikataulun. Maiden ja kontaktien maksuissa on huimia eroja, sen tiesimme Interpedian ja Pelastakaa Lasten nettisivujen perusteella, mutta on myös paljon kuluja, jotka paljastuvat vasta kun sydän on jo tiukasti kiinni adoptiossa, oli rahaa tai ei.

Adoptiopalvelumaksu on siis molemmilla palvelunantajilla noin 5000 euroa. Osa siitä maksetaan kun lupahakemus on lähetetty lautakuntaan, osa kun posti on saatettu kohti adoptiomaata ja osa sitten, kun lapsiesitys on hyväksytty. Tämän lisäksi maksetaan vuosipalvelumaksua jokunen -siis useampi- satanen. Lapsen saavuttua maksetaan vielä muutama satalappu jälkipalveluista ja raportoinnista.

Tähän asti ollaan selvillä vesillä. Sitten tuleekin vaihtelua: asia, joka on vaikea hahmottaa, on muut adoptiokulut. Ja tämä ei totisesti tarkoita hotellia ja matkalippuja, vaikka kuluja nekin kiistatta ovat, isojakin.

Esimerkiksi Kiinalle maksetaan heti alkuun erityistarveohjelman palvelumaksu (600€) ja myöhemmissä vaiheissa 1800 ja 500 euron suuruiset maksut. Lisäksi maksettavaa tulee lopusta lastenkodin hoitomaksusta (summaa ei ilmoiteta), välttämättömästä tulkkioppaasta (taksaa ei myöskään ilmoiteta) ja viranomaismaksuista (1500-1800€). Kolme tuhatta euroa hujahtaa siis kevyesti, eikä kukaan ole vielä matkustanut mihinkään.

Filippiineille taas maksetaan enemmän: yleisiä adoptiokuluja 2600€, keskusviranomaisen hallintomaksua 2000$, lapsen matkustusasiakirjojen kuluja 500-800$, lastenkodin hoitomaksua 1000$. Päälle tulevat Suomessa tehtävät psykologin lausunnot ja testaukset, käsittääkseni noin 1000€. Olisiko seitsemän tuhatta euroa realismia? Ja tämä siis sen viiden tonnin lisäksi, eikä esimerkiksi käännöskuluja ole laskettu mukaan. Tapaamani filipino-adoptioperhe arvioi koko prosessin hinnaksi noin 25 000 euroa.

Ja tätä rataa jatkuu lista jokaisen maan kohdalla. On ilmiselvää, ettei adoptio ole jokaisen talouden mahdollisuus. Me olemme kaksi keskituloista jokseenkin matalien elinkustannusten alueelta, ja meillekin nämä summat ovat isoja. On helppo sanoa, että lapsettomuushoidot maksavat, ja lapsen kasvatus se vasta maksaakin, mutta se ei poista sitä faktaa, että jokaisen talouden sietokyvyn raja menee jossakin. Adoptiotuen Kelalta saa sitten, kun lapsi on jo kotona, mikä on kummallista -pääosa kuluista on maksettava paljon aiemmin. Tämän kaiken seurauksena on, että adoptiovanhemmat eivät voi mitenkään edustaa kaikkia yhteiskuntaluokkia, mikä on mielestäni ilmiselvä ongelma. Tähän, jos johonkin, pitäisi saada Kelalta nopea korjausliike: adoptiotuen maksatusta olisi porrastettava kulujen toteutumisen mukaan. Tuen määräähän ollaan jollakin aikataululla kaiketi nostamassa, mutta milloin?

Ironista on, että kun maavalintamme näyttää muuttuvat siihen palvelunantajan vinkkaamaan vaihtoehtoon, vitsailemme puolitosissamme sen edullisuudesta alkuperäiseen valintaamme verrattuna. Onhan se iloinen asia, että rahaa meneekin viisi tuhatta vähemmän kuin voisi mennä, mutta saako siitä iloita? Rahan vaikutus valintoihin taitaa olla tabu -näissäkin piireissä, joissa prosessin kuluista sinänsä puhutaan avoimesti.

Palauttakaa allekirjoitettuna

Saamme yllättäen postia. Jotta hakemuksemme etenee lautakuntaan, on meidän allekirjoitettava nippu papereita palveluntarjoajan kanssa. Paksu kuori sisältää kaikki asiakirjat kahtena ja vähän päälle, ja nämä meidän on kuitattava omakätisesti:

perustietolomake adoptiolautakuntaan (tämä on jo tuttu)

asiakassitoumus (samanlainen kuin edellinen, mutta parilla lisärivillä)

tietosuojalomake (tietysti!)

maksusitoumus (tästä pitääkin kirjoittaa lisää, hintakuviot alkavat selvitä hiljalleen)

laskutuseräliitteen eli maksujen aikataulun (että tajuammehan varmasti, milloin nelinumeroiset summat alkavat kulkea)

Luemme kaiken ja allekirjoitamme paperit samana päivänä. Aamulla vien kuoren laatikkoon ja mietin, pitäisikö se lähettää kirjattuna. Että kun tämä Suomen posti ja kaikkea. Pelkässä kirjekuoressa on paljon symboliikkaa: toistaiseksi elämäni tärkein kirje jää kuin jääkin keltaiseen laatikkoon lähikaupan eteen.

Nytkähdys

Asiat etenevät jälleen.

Tapaamme sosiaalityöntekijämme ja käymme läpi toivomamme korjaukset kotiselvitykseen. Puoli tuntia, ja hän nyökyttelee: muutokset ovat hänen puolestaan ok. Hän lupaa lähettää paperit kohti adoptiolautakuntaa parin päivän sisällä. Tai jos tarkkoja ollaan, hän lähettää ne ensin kollegalleen kansainväliseen adoptiopalveluun, ja kollega hoitaa nipun lautakuntaan. Syytä tähän mutkaan emme tiedä.

Tapaamisen jälkeen pyöräilemme rantaan. Tunnelma ei ole lainkaan niin riehakas kuin aiemmin: ehkä se on helteen syytä? Minä etsin netistä tilauslomaketta virkatodistuksille, puoliso katselee sammakoiden lailla veden pinnalla hyppiviä kaloja. Nettilomakkeen kielivaihtoehdot ovat suomi ja ruotsi,  mutta soittamalla selviää että englanniksikin todistuksen saa kunhan pyytää.

Ja sitten:

Odotamme jälleen, tällä kertaa adoptiolupaa. Kokousaikataulua emme tiedä, mutta jostain syystä se ei häiritse. Tulkoon tieto kun tulee, ei se niin kauan voi kestää.