Jokainen hetki historian

Huomaan, että lähipiiriin vastikään syntynyt vauva aiheuttaa monenlaista mietiskelyä. Kuten sitä, että:

Oli aika, kun kävelimme ystävän kanssa ujosti naureskellen keskustan apteekkiin. Minä olin tilannut ovulaatiotestiliuskat netistä (säästöä!), hän halusi saada lisäksi  digitaalisen testin. Molemmilla oli mennyt jo jokunen hetki ilman vauvauutisia, mutta kummallekaan ei tullut mieleen, etteikö lapsi oikealla ajoituksella saisi alkuaan. Olimme viattoman iloisia, kolkytjotain, molemmilla ihana puoliso ja mukava koti, kyllähän tähän elämään lapsi sopii. Kahviloissa katselimme raskaana olevia naisia ja vilkuilimme merkitsevästi toisiamme. Miten hykerryttävää!

Sitten tuli se aika, kun kuljimme vuorotellen keskussairaalan käytävillä. Sille yhdelle tietylle käytävälle piti pujahtaa nopeasti, sivuille katsomatta, ettei kukaan puolituttu näkisi. Joskus kuljimme käytävällä peräkkäisinä päivinä, puolisot samoin omassa tahdissaan, vuorotellen. Jännitimme toistemme puolesta ja huokailimme, kun selvisi, ettei jännitettävää ollut.

Kolmas vaihe tarjosi valintoja: oli joko jatkettava ja toivottava parasta, lähdettävä apteekkiin ja varauduttava monivaiheisiin hoitoihin tai selvitettävä seuraavan adoptioinfon ajankohta. Molempien ratkaisu oli selvä: tässä toimisimmme eri tavoin. Ystävä liittyi Simpukkaan, me Adoptioperheisiin. He saivat reseptin ja liudan päivämääriä kalenteriinsa, me henkilötietolomakkeen adoptioneuvontaa varten.

Nyt me odotamme, molemmat. On siunaus päästä näkemään tämän kolikon molemmat puolet, on onnea, että toisen meistä ei enää tarvitse odottaa kauaa. Olen sanomattoman onnellinen ystäväni puolesta, mitä muuta voisin? Hänen odotuksissaan mukana eläminen on ollut suuri ilo. Toivottavasti hänkin pääsee joskus vielä elämään mukana meidän elämämme suuressa käänteessä. Ehkä meidän lapsemme leikkivät joskus yhdessä.

Selvitetty koti

Sähköposti kilahtaa. Lähettäjän kohdalla lukee sosiaalityöntekijämme nimi.

Luettavaksi on tullut kotiselvitys, joss hän käy läpi kohta kohdalta elämämme, parisuhteemme, arvomme ja kasvatusnäkemyksemme. Kotimme on tekstin mukaan kaunis, mielemme ja taloutemme balanssissa. Muutama vuosiluku heittää, työsuhteen muodossa on viilattavaa ja yksi harrastus on pudonnut joukosta, mutta selvitys on kaikkiaan sympaattinen. Hän on selvästi tehnyt työnsä mahdollisimman hyvin: hänkään ei halua tehdä lisäselvitystä.

Viimeisellä sivulla lukee se tärkein: hän suosittelee meitä lämpimästi adoptiovanhemmiksi.

 

Jumissa, osa 2

Eräällä iltalenkillä matalalta paistava aurinko on poikkeuksellisen kaunis. Puhelin on taskussa, ja tekee mieli tehdä jotain tämän tahmeaksi muuttuneen prosessin eteen. Kun mitään ei tapahdu!

Helteinen kierros venyy. Tuosta päiväkodista kuva, vähän matkan päässä on se parempi leikkikenttä, onko uimaranta kuvissa riski vai etu?

Kotiin palatessani laitan viestin puolitutulle adoptiovanhemmalle: millaisia kuvia teiltä haluttiin kohdemaahan? Parissa päivässä selviää, että edessä on puhelimen edustuskuvien lisäksi reissu valokuvaajalle. Hakemuksemme on samassa pinossa leveästi hymyilevien amerikkalaisten kanssa, joten yksityiskohdilla on väliä.

Edustavuus ennen kaikkea. Kaverit ja asunto on kuvattu, mutta selviää, että myös meidän olisi syytä näkyä kodin ja ympäristön kuvissa. Uusiksi menee. Pelkkä olohuone on kalsea paikka, olkoonkin suomalaisissa silmissä kodikas. Äh. Äh.

Innostuneen valokuvauslenkin anti jää pieneksi. Onneksi on kesä ja hyvää valoa riittää sisäkuviinkin vielä pitkään, muistutan itseäni. Adoptio käy mielessä päivittäin, mutta ei sentään kaappaa kaikkea sisäänsä. Odotamme.

 

Ajoittaisena container-funktiona

Mies on työmatkalla. Tapaan ystäviä kotona, kaupungilla ja konsertissa. Kaikkialla adoptio nousee esiin: joko ystävä kysyy prosessin etenemisestä, tai minä kerron siitä osana yleisempää kuulumisten vaihtoa, vaikkei oikein mitään juuri nyt kuulukaan.

Yksi ystävä tuskastuu säännöllisesti puolestamme: mikä siinä nyt voi niin kestää, maailmassahan on valtavasti kodittomia lapsia! Vastailen rauhallisesti kuin paraskin joogi, kerron että on hyvä että taustatyöt tehdään kunnolla, ja pitkässä prosessissa mielikin ehtii mukaan. Että kyllä me pärjäämme ja jaksamme tämän odotuksen kanssa. Emmehän me voi muutakaan.

Toinen ystävä kuulee ensimmäistä kertaa, ilahtuu aidosti ja onnittelee. Ihanaa! Joku sentään on myönteinen ja antaa energiaa, kun prosessin hitauden syiden toistuva avaaminen ja perusteleminen  tuntuu joskus kovin raskaalta. Innostun kertomaan, aurinko paistaa ja lasissa hikoileva valkoviini maistuu ihanalta.

Kolmas tutkii teemuki kädessään erityistarvelomaketta. Minä olen opettanut lukiolaisille mitä kaikkea huumeiden käyttö tekee sikiölle, hän sanoo. Paljon vähemmän kuin alkoholi, vastaan minä. Jää ristiriitainen olo. Katselen makuuhuoneen hyllylle asetettua, kaukaa ostettua pehmolelua ja lohduttaudun sillä, että lapsi on kuitenkin vain lapsi. Hänellä on pienet varpaat ja sotkuinen tukka, olipa taustalla huumeita tai sitten ei.