Aatoksella on arvioitu saapumisaika

Ystävä on raskaana.

Tulevat vanhemmat puhuvat lapsesta hänen tulevalla nimellään. Niin minäkin, kyselen tavatessamme mutkitta Aatoksen kuulumiset ja tuoreimmat vinkeet. Aatos on todellinen, hän potkii ja aiheuttaa äidilleen monenlaisia vaivoja. Hänellä on arvioitu syntymäaika ja sukupuoli. Hänestä tulee todennäköisesti vaalea, vanhempiensa tavoin.

Meidän lapsemme ei ole lainkaan niin konkreettinen, vaikka lapsiprosessi käynnistettiin ystäväpariskunnan kanssa peräkkäisinä kuukausina.

Meidän lapsellemme (jos Luoja hänet joskus meille suo) ei totisesti ole laskettua aikaa. Ei edes vuotta. Hänellä ei myöskään ole kutsumanimeä. Hän on vain hypoteettinen lapsi. Joka ehkä joskus muuttaa asumaan meille, josta silloin tulee osa meitä. Ainoa asia, jota tiedämme hänestä, on se fakta, että hän on tummempi kuin meistä kumpikaan. Koetan googlata kauniita tummahipiäisiä lapsia, enkä edes tiedä miksi. Se syntymämaakin kun on edelleen valitsematta.

Kunpa tähän prosessiin saisi edes hivenen konkretiaa!

Jumissa, osa 1

Ensimmäistä kertaa koko prosessi pysähtyy. Kotiselvityksen saaminen venyy meistä ja sosiaalityöntekijästämme riippumattomista syistä. Tulee lomakausi, joka näyttää kestävän paljon lakisääteistä pitempään. Onneksi on kesä ja luvassa mukavaa tekemistä niin töissä kuin vapaallakin, muuten ärsyttäisi enemmän.

Adoptioblogituttu saa odottamansa puhelun. Ihmeellistä että kaiken tämän takana todella on Aivan Oikea Lapsi.

Selkätreenini jatkuu ja puoliso pohtii käytäntöjä, joilla yhteiseen harrastukseemne voi ottaa lapsen mukaan. Käytän kummilapsen ja pikkusisarensa eläinpuistossa, mikä tarkoittaa tunnin istumista pallomeren vieressä ja pikaista pysähdystä alpakoiden aitauksella. Tällaista se varmaan on, lapsiperheessä, mietin minä kuunnellessani lasten riemua. Kontrollista on luovuttava, ja siihen adoptioprosessi totisesti valmistaa.

”En tietenkään halua vaikuttaa, mutta tämäkin maa sopisi teille…”

Kotiselvitys on matkalla. Saamme pari tarkentavaa kysymystä, ja sitten kaikki jää sosiaalityöntekijän käsiin. Hän lupaa olla nopea, ja lupaus näyttää toteutuvan.

Odotellessa keskustelemme adoptiopalvelun työntekijän kanssa. Hän nyökyttelee maasuunnitelmallemme, mutta kehottaa harkitsemaan myös toista  maata. Täyttäisimme kuulemma myös sen hakijakriteerit hyvin, ja juuri tämän yhden tietyn kontaktin prosessit ovat nyt nopeita.

Kaikki pyörähtää ympäri. Miten voimme olla jo niin kiintyneitä maahan, jossa meidän olemassaolostamme ei tiedä kukaan? Miksi tuntuu haikealta luopua siitä ajatuksesta, että oma lapsi on kasvattanut ensimmäiset juurensa juuri siihen maaperään, kieleen ja kulttuuriin? Tähän mutkaan emme ole valmistautuneet! Miten lapselle kerrotaan että ajattelimme ensin tuota toista maata mutta päädyimmekin lennosta sitten tähän (siis jos päädymme), johon meillä ei ole mitään kontaktia ja josta mielikuvatkin ovat kovin ohuita?

Tietenkin järki voittaa. Päätämme odottaa lupaa ja lähettää hakemuksen luvan saatuamme siihen kontaktiin, joka sillä hetkellä näyttää vakaammalta ja prosessit ripeämmiltä. Nyt nimittäin tuntuu totisesti siltä, että lapsi saisi jo tulla.

Nyt kun vielä voin

Tulevaan suuntautumista sävyttää juuri nyt omituinen tunnelma. Monia asioita tehdessään huomaa ajattelevansa, että nyt kun vielä voin. Silloinkin, kun kyseessä ovat asiat, joista luovun mielelläni.

Kun nyt vielä on mahdollista, minä:

  • Sanon kyllä työmatkoille. Miksipä en? Salilla voi käydä ja rakkaiden (aikuisten) kanssa jutella muuallakin kuin kotona.
  • Edelliseen liittyen: Sen sijaan, että ajaisin myöhäisillan tunteina hirviä peläten kotiin, varaan majoituksen ja jään työpaikkakunnalle nukkumaan.
  • Suunnittelen kesäksi matkan, jota ei voi suositella pikkulapsiperheelle. Autoilua, kuumaa säätä, paljon historiaa ja elintasoltaan ja palveluiltaan vaihtelevia kohteita.
  • Luen. Lisäksi käytän liikaa sosiaalista mediaa, ja vannon tietenkin, että puhelimen näprääminen vähenee kun lapsi tulee.
  • Katson televisiota: synkkiä dokumentteja ja turhaa tositeeveeroskaa.
  • Kiroilen: toki vain vapaalla ja valikoidussa seurassa, mutta silti.
  • Sanon kyllä ja lähden ex-tempore kahville, lenkille, milloin minnekin. Silloinkin kun ei niin huvittaisi, mutta koska voin.

Nyt kun vielä voin.

Lause tuntuu melkein velvollisuudelta.

Ihan kuin tämä prosessi olisi opettanut  elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista enemmän kuin ennen. Kummallista. Jotkut sanovat samaa koettuaan suuren elämänmuutoksen, minulle tuo muutos on vasta kuvitelmaa.

Pidän tästä uudesta itsestäni. Sen tekeminen, mikä itseä kulloinkin olevien mahdollisuuksien puitteissa huvittaa ja kiinnostaa, on ollut hyvästä. Jos ei rajoitteita kerran ole, miksi rakentaa niitä oman pään sisällä? Elämä tuo niitä kyllä, tavalla toisella, ihan jokaiselle.