32 tuntia, onneksi olkoon!

Saamme todistukset.

Kerrankin paperi, josta on takuulla hyötyä, ajattelen. Sosiaalityöntekijäkin on tyytyväinen – todennäköisen kohdemaamme vaatima valmistautuminen on tällä kuitattu.

Silti ydinkysymys jää. Voiko vanhemmuuteen valmistautua? Kouluttautua? Erityistarpeisiin pitää perehtyä, oma lapsuus perata, kurssi käydä ja verotuspäätökset kopioida, mutta tekeekö se meistä todellisuudessa jotenkin valmistautuneita? Miten? Mitä hyötyä on siitä, että olen miettinyt raiskauksen seurauksena syntymisen vaikutusta lapsen identiteetille etukäteen? Todennäköisesti tulokas kuitenkin kääntää kaiken ylösalaisin eikä mikään mene niin kuin ajattelemme. Ja vaikka epäilen kaiken valmistautumisen hyödyllisyyttä, mietin ja luen silti, tietenkin.

Miten ovat valmistautuneet jo lapsensa saaneet adoptiovanhemmat? Joku on reissannut, moni lukenut (romaaneja ja Sinkkosta), on remontoitu taloa ja paiskittu töitä. On kulutettu aikaa, että se, mitä odotetaan, ei olisi jatkuvasti mielessä. Kovin tavallista kahden aikuisen elämää. Mutta että valmistautumista?

Kerron, mitä me teemme:
1. Minä alan opetella pianonsoittoa (ei suoraan liity lapseen, mutta tyhjentää mielen ja hoitaa työstressiä)
2.  Testaamme kerrostalomme pienellä leikkikentällä touhuamista kummilapsen kanssa (hyvin toimii!)
3. Mies pohtii, mihin harrastehuoneen -sen mistä joskus on määrä tulla lastenhuone- sisäänsä kätkemät tavarat sitten joskus sijoitetaan
4.  Käymme spontaaneilla lounailla, syömme mitä huvittaa ja missä huvittaa (suosikkini on kinkkuleikkele sängyssä, kirja kädessä)
5.  Sisustamme parveketta, jonka jälkeen istumme juomassa kahvia ja pohdimme, kuinka sieltä käsin on hyvä valvoa vähän isomman lapsen pihapuuhia
6.  Pudotamme painoa: mies ensin, minä perässä muutaman kilon. Ei tarvitse, mutta vaatteet kiristävät ja nythän se on vielä helppoa, kun ei tarvitse muiden syömisiä miettiä.
7.  Mietimme, mitkä reissut ehkä ehdimme  tehdä ennen sitä yhtä erityistä matkaa
8. Teen päätöksen varata personal trainerin, jotta saan selkäni lapsenkanniskelukuntoon (valmennuskurssin vinkki)
9. Kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa jompikumpi aloittaa lauseen: sitten kun meillä on se lapsi, niin…

Onko tämä valmistautumista? Ehkä tuo kaikki ei suoranaisesti valmista meitä lapsen tuloon, mutta silti se on hidasta valmistautumista siihen, että jossain kohtaa paljon muuttuu. Kai. Toivottavasti!

Miten sinä valmistauduit, tai valmistaudut parhaillaan?

Toinen adoptiovalmennusviikonloppu

Jo tutuksi käynyt väki kokoontuu Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kevät Helsingissä on edennyt, joidenkin prosessit samoin. Yksi odottaa jo lupaa lautakunnalta, toiselle sekin on vielä kaukaista tulevaisuutta. Olemme silti samaa porukkaa, vaihdamme kuulumisia. Ensimmäisen viikonlopun lauantain aamukahvilla oli hiljaista, nyt naurunremakka kantaa keittiön ulkopuolellekin.

Valmennuksen aiheet eivät muutu kevyemmiksi, käy päin vastoin. Tällä kertaa uimme todella syvissä vesissä: mietimme, miten kertoa lapselle mahdollisesta raiskaus- tai insestitaustasta, kuinka rasismin kanssa voi elää (voiko?), miten taustojen selvittäminen somen kautta on vaikuttanut lasten juurien etsintään. Sunnuntaina ryhmässä vierailee adoptiovanhempi, joka valaa uskoa prosessiin: kovaa on ollut, mutta asioilla on tapana järjestyä ja lapset ovat ihmeellisiä.

Todistuksen saanti tuntuu hauskalta. Se on yhteinen, kuten tähän prosessiin hyvin sopii. 32 valmennustuntia on paljon, ja koko ryhmä vaikuttaa tyytyväiseltä siihen, että osallistuimme. Tyytyväisiä olemme mekin. Kokemus, konkretia ja vertaistuki – siinä on adoptiovalmennus kolmella sanalla.

Akateemikkojen jälkeläinen syö einesmaksalaatikkoa

Eteen tulee prosessin ensimmäinen todella omituinen hetki, niin vaivaannuttava että alan epäillä johonkin kätketyn piilokameran kuvaavan reaktioitamme jatkoanalyysia varten.

”On ihanaa kun te sanotte että lapsi saa olla sellainen kuin on. Että ette odota että se menee yliopistoon! Ihan mahtavaa, että monenlainen elämä kelpaa teille.”

Tämän sanoo adoption ammattilainen, tosissaan. Luultavasti.

Kelpaa? Saa olla?

Hymyilemme  vähintään tohtoritasoista, hillittyä ja sopivan avarakatseista hymyä, emmekä kumpikaan tiedä mitä sanoa. Onko se saavutus, ettei itse koulussa määränsä (kuka senkin nyt mittaa, ja vuosina, opintopisteinä vai menetettyinä eläketuloina?) istuneena odota samaa lapseltaan?

Ammattilaisen mukaan on, ja kuulemma poikkeuksellista. Moni ehtii luoda uraa ennen adoptioprosessiin ryhtymistä, on asemaa ja koulutusta ja ehkä rahaakin. Saattaa olla pettymys, jos vanhempien hyväksi toteamien korkeakouluopintojen, villivihannesten ja Flow-festivaalien sijaan hartaasti odotettua lasta kiinnostaakin parkour, kananuggetit ja Iso-D.

En silti usko. Jos siellä nyt kuitenkin oli se kamera, ja keskustelumme on päätynyt materiaaliksi jollekin suomenruotsalaiselle luokkayhteiskuntatutkijalle?

 

*Tasavallan presidentti myöntää Suomen Akatemian esityksestä tieteen akateemikon arvonimen erittäin ansioituneelle kotimaiselle tai ulkomaiselle tieteenharjoittajalle. Akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti enintään kuudellatoista kotimaisella tieteenharjoittajalla. Ulkomaisten akateemikon arvonimen haltijoiden määrää ei ole rajoitettu. (Lähde: http://www.aka.fi)

Kohdemaiden vertailua

Lueskelin adoptiopalvelunantajien nettisivuja kauan ennen kuin aloimme tosiasiallisesti edistää adoptioprosessia ilmoittautumalla alkuinfoon. Jo silloin alkoi hahmottua se, mitkä maat ovat meille realismia ja mitkä eivät. Nyt kun valinta on tehty, raotan hieman harkintaprosessiamme.

Alla on joukko omia huomioitamme, jotka painoivat vaakakupissa kunkin maan kohdalla joko puolesta tai vastaan. En siis missään nimessä halua leimata maita tai niistä tulevia lapsia, mutta koska jokaisen hakijan on tehtävä valinnat jollakin perusteilla, haluan avata hiukan omaa pohdintaamme. Olkaapa hyvä:

Bulgaria
Odotusaika tällä hetkellä on noin viisi vuotta, ellei hakeudu SN-jonoon. Tämän vuoksi Bulgaria ei kohdallamme päässyt edes harkintaan. Muitakin syitä toki oli, mutta hurja odotusaika oli niistä painavin. Maa itsessään olisi kiinnostanut, mutta toisaalta myös lapsen mahdollinen sikiöaikainen alkoholialtistus pelotti aika tavalla. Ei sen mahdollisuus toki muuallakaan poissuljettu ole.

Filippiinit
Filippiinien suurin plussa on kohtuullinen odotusaika ja maan toimittamat hyvät taustatiedot lapsista. Toisaalta maan kriteerit adoptiovanhemmille tuntuvat kaikkein tiukimmilta, ja seurakunnan jäsenyyden ohella heiltä vaaditaan mm. laaja psykologin lausunto. Meidän kohdallamme tunnetasolla ehdoton plussa Filippiinien puolesta oli taannoinen matkamme, josta pienen osan vietimme Manilassa.

Etelä-Afrikka
Odotusaika hakemuksen lähettämiseen on noin puolitoista vuotta, sen jälkeen aikaa menee muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen. Etelä-Afrikan kohdalla pelotti eniten lapsen kohtaama rasismi. Olisiko Suomessa kuitenkin helpompaa olla aasialaisen tai etelä-amerikkalaisen näköinen? Toisaalta vakaat kontaktit ja se, että maa on tuttu, puolsivat kyllä Etelä-Afrikkaa.

Kiina
Kiinan osalta päätöksemme vaikutti kolme seikkaa: Se, että kaikki lapset tulevat SN-ohjelmasta, adoptiovanhempien korkea omaisuusvaatimus (80 000 dollaria) ja kokemuksemme maasta ja sen viranomaisista.

Intia
Intian adoptioprosessin etenemistä on mahdollista seurata netissä, siitä plussaa. Intian puolesta painoi vaakakupissa myös SN-ohjelman toimintaperiaate: siinä palvelunantajan adoptiotiimi Suomessa esinimeää perheelle lapsen, ja prosessi on suhteellisen nopea. Perusohjelma taas toimii vaihtelevasti, eikä prosessin kestoa ole mahdollista arvioida.

Taiwan
Taiwanin puolesta painoi ennen muuta se, että olemme käyneet maassa ja kokemus jäi mieleen myönteisenä. Maasta tulee pääsääntöisesti  pieniä lapsia ja taustatiedot ovat hyvät. Suurimpana miinuksena oli Taiwanin adoptioprosessin muita tuntuvasti kalliimpi hintalappu (n. 20 000€) ja yhteistyökumppanuuden tuoreus.

Thaimaa
Thaimaan adoptioprosessi on nopea ja joiltakin osin kriteerit vanhemmille ovat muita maita kohtuullisempia. Sekä perusohjelma että SN-ohjelma toimivat ilmeisesti  hyvin.

Kolumbia
Maa painottuu erityistarpeisten lasten adoptioihin. Filippiinien lisäksi myös Kolumbia vaatii vanhemmilta psykologin lausunnon, mutta toisaalta muissa kriteereissä ei ole mitään erityisen silmiinpistävää. Etelä-Amerikan kulttuuri on vieras, mutta kiehtova.

En vielä paljasta, mihin maahan päädyimme. Ehkä senkin aika vielä tulee, mutta prosessin epävarmuus saa häivyttämään kaikki tunnistamista helpottavat tiedot. Ehkä kerron sitten, kun hakemuksemme on hyväksytty kohdemaassa.

Mitä asioita te mietitte, kun pohditte maavalintaa?