Kuukausi: huhtikuu 2018

Kampurajalka, sydänvika, hyväksikäyttötausta

Erityistarvelomakkeen täyttämisen jälkeen puoliso vetäytyy tietokoneelle ja minä nakerran hiljaisena Digestive-keksejä keittiön pöydän ääressä. Kumpikaan ei halua palata aiheeseen, niin raskas se on.

Moraalinen voittaja sisälläni rähisee:
”Laita nyt vaan niitä hyväksymisrasteja, ne vaativimmin erityistarpeisethan just kotia tarvii! Millaista niiden elämä nyt siellä x:ssä voi olla? Ei minkäänlaista. Jäävät laitokseen eivätkä saa koulutusta eivätkä töitä. Kukaan ei ikinä halaa. Sitä paitsi ihan tuossa vieressä on hyvä, suuri sairaala, ei oo paha. Eri asia se on jostain Savitaipaleelta lähteä hoidattamaan lasta erikoislääkärille. Tehän ette edes ole himoliikkujia ja talossa on hissi, ei se cp-vamma voi olla teille ongelma! Sulla on sitä paitsi ihan oikeaa koulutusta noista erityishommista, jos sulle ei käy laaja-alainen kehitysviive niin kelle sitten? Ja miksi muka kuulolaite tuntuu ajatuksena pahemmalta kuin silmälasit, kamoon? Kasva aikuiseksi! Ei ole lapsen vika jos on syntynyt raiskauksen seurauksena, eikä muuten sekään että bioäiti käyttää päihteitä.”

Ja pahimpana kaikesta: ”Ei noihin teidän hyväksymiin kriteereihin mahdu yksikään lapsi. Ikinä.”

 

Adoptiopalvelunantajalla on paineita

Emme ole vielä rekisteröityneet adoptiopalvelunantajalle, joten tässä vaiheessa palvelua totisesti saa. Saa esimerkiksi:

Videoneuvotteluaikoja maavastaaville
Sähköpostivastauksia muutamassa tunnissa
Lisätietoja maiden erityistarvepainotuksista
Yhteystiedot samasta maasta vastikään adoptoineelle perheelle

Kyllä meistä näillä toimilla asiakasperheen saa. Toivottavasti yhteydenpito ja tiedotus on yhtä proaktiivista myös sitten, kun olemme rekisteröityneet palvelunantajalle, eikä meitä enää tarvitse vakuuttaa valintamme oikeellisuudesta.

Palvelunantajaa ei nimittäin niin vain vaihdetakaan. Mahdollisia vaihtoehtoja on tasan kaksi, hinnoissa ei ole juuri eroa ja palvelun sisältökin vaikuttaa identtiseltä. Minkäänlaista kilpailua ei siis ole – paitsi että perheiden määrä vähenee, ja jokainen rekisteröityvä perhe tarkoittaa 5000 euroa järjestön kassaan. Kun vuositasolla valtakunnallisesti puhutaan yhteensä ennemmin kymmenistä kuin sadoista perheistä, on valintaa edeltävä palvelu syytäkin hoitaa hyvin.

Häneltä ei kysytä

Yhtenä iltana tutkin jälkeen erityistarvelomaketta ja valaistun. Seuraa absurdi keskustelu:

”Rakas, oletko ajatellut, että kun meiltä kysytään että kelpaako meille sydänlapsi tai kehitysviive tai narkomaaniäiti… niin siltä lapselta ei kysytä mitään?”

”Hmmm, niin?”

”Siis että sille vaan näytetään kuva ja sanotaan että tämmöiset vanhemmat sulle tulee. Ei voi sanoa että ei kelpaa nuo äidin erityistarpeet tai onpa tylyn näköisiä tai kylmä maa, en ala.”

”Totta.”

”Meiltä kysytään, ja lapsiparka vain sopeutuu siihen mitä annetaan. Raukka! Ajattele jos me ei vastata sen odotuksia yhtään!”

”Mutta voihan se yllättyä positiivisestikin.”

Yli läikkyy

Ajoittain, muutaman kuukauden välein, kaikki adoptiotieto ja -ajatukset tulvivat yli ja palavat pohjaan. Tässä vaiheessa tunnistan jo prosessin vaiheet. Kas näin se menee:

  1. Tuuppaus: yleensä tiedotustilaisuus tai muu pohdintaa herättänyt adoptioaiheinen kohtaaminen. Etukäteen tilaisuuden olemassaolo ilahduttaa, ja osallistun hyvillä mielin. Tilaisuudessa esiin nousee jokin uusi asia, johon haluan perehtyä tarkemmin kotona, mikä käytännössä tarkoittaa siirtymistä vaiheeseen 2.
  2. Vajoaminen:  uppoan kirjojen ja netin syövereihin. Tunneiksi ja illoiksi. Kahlaan läpi kaiken mahdollisen materiaalin, joka käsittelee erityistarpeita, terapeuttista vanhemmuutta, uni- ja syömishäiriöitä – kaikkea sitä, joka syö lapsiperhe-elämän täyttämistä tulevaisuudenkuvista kaiken myönteisen. Tulevaisuus alkaa näyttää vaellukselta loputtomalla Vatnajökullilla ilman jääpiikkejä tai mahdollisuutta soittaa pelastushelikopteria.
  3. Hypotermia: surffaan edelleen liikaa netissä,  uusia ajatuksia ei enää synny, alan voida huonosti. Adoptio on mielessä aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Putkinäköisyys lisääntyy, palaan tuttujen kauhukertomusten ääreen ja esitelmöin uusvanhoista löydöistäni puolisolle,  kunnes parin päivän kuluttua kiintiö täyttyy (oikeasti: tulvii yli). Veto loppuu.
  4. Katkaisu: Kyllästyn, väsyn, päätän unohtaa edes hetkeksi, sukellan adoptiosälän sijaan töihin ja harrastuksiin, houkuttelen ystävän lenkille, mitä ikinä. Normaali elämä valtaa ajatukset, adoptio palaa sille kuuluvaan rooliin: yhdeksi asiaksi muiden elämän tärkeiden asioiden joukossa.

Ja taas menee muutama kuukausi, tulee uusi kontakti palvelunantajaan, adoptoineeseen tuttavaan, tiedotustilaisuus – ja pyörä pyörähtää alkuasentoon.

Lohduttavaa on, että puoliso, joka meistä kahdesta on taipuvaisempi murehtimaan, murehtii paljon vähemmän. Hän ei harrasta syväsukelluksia, vaan halutessaan tietoa hankkii sen eikä jää tuntikausiksi uiskentelemaan jääpalojen sekaan kuten minä. Miksi juuri adoptio saa minusta esiin synkistelijän, joka en normaalisti ole ollenkaan?

Adoptiovalmennuksessa

Kohdemaamme vaatii adoptiovalmennustunteja, ja niitä kokoamme ilmoittautumalla valmennuskurssille. Ensimmäinen viikonloppu on täynnä asiaa: lauantai-iltana makaamme vaiti sängyllä, pää on yhtäaikaa täysi ja aivan tyhjä. Parasta on nähdä muita odottajia, joille ei tarvitse selitellä mitään.

Asiaakin viikonloppuun mahtuu: pohdimme adoption etiikkaa matchaamalla mielikuvitusvanhempia ja lapsia yhteen (kuka saa, kuka ei, miksi?), keskustelemme ryhmissä, mietimme millaista on olla erinäköinen suomalainen. Kurssilla käy ulkomailta adoptoitu aikuinen, menestynyt tietenkin, ja hänen kohtaamisensa valaa toivoa meihin kaikkiin. Ehkä tästä voi vielä tulla jotain?

Raskaana oleva iloitsee raskaudestaan, ehkä huolehtii tulevasta, mutta ennen kaikkea iloitsee. Luulen ainakin. Adoptioraskaana olija lukee Sinkkosta, istuu kurssilla ja pelkää kiintymyssuhdehäiriötä. Tähän viikonloppuun mahtuu onneksi myös naurua, ja sitä totisesti tarvitaan. Ongelmakeskeisyys väsyttää, vaikkei haasteita vähätelisikään.