Erityistarvelomakkeen täyttämisen jälkeen puoliso vetäytyy tietokoneelle ja minä nakerran hiljaisena Digestive-keksejä keittiön pöydän ääressä. Kumpikaan ei halua palata aiheeseen, niin raskas se on.
Moraalinen voittaja sisälläni rähisee:
”Laita nyt vaan niitä hyväksymisrasteja, ne vaativimmin erityistarpeisethan just kotia tarvii! Millaista niiden elämä nyt siellä x:ssä voi olla? Ei minkäänlaista. Jäävät laitokseen eivätkä saa koulutusta eivätkä töitä. Kukaan ei ikinä halaa. Sitä paitsi ihan tuossa vieressä on hyvä, suuri sairaala, ei oo paha. Eri asia se on jostain Savitaipaleelta lähteä hoidattamaan lasta erikoislääkärille. Tehän ette edes ole himoliikkujia ja talossa on hissi, ei se cp-vamma voi olla teille ongelma! Sulla on sitä paitsi ihan oikeaa koulutusta noista erityishommista, jos sulle ei käy laaja-alainen kehitysviive niin kelle sitten? Ja miksi muka kuulolaite tuntuu ajatuksena pahemmalta kuin silmälasit, kamoon? Kasva aikuiseksi! Ei ole lapsen vika jos on syntynyt raiskauksen seurauksena, eikä muuten sekään että bioäiti käyttää päihteitä.”
Ja pahimpana kaikesta: ”Ei noihin teidän hyväksymiin kriteereihin mahdu yksikään lapsi. Ikinä.”