Kotikäynti

”Moi! Tuu sisään vaan. Löysitkö helposti autopaikan? Raivaa tilaa naulakosta takille, se on vähän täynnä. Ja haluutko kurkistaa ensin huoneisiin?”

Sosiaalityöntekijän kotikäynti jää mieleen. Esittelemme asunnon, puhumme asuinalueen päiväkodeista, kouluista ja leikkikentistä. Onneksi leikkikentät on testattu kummilapsen kanssa, muuten niihin ei ehkä olisi tullut kiinnitettyä huomiota. Läpikulkuliikennettä ei ole, ja aivan kaikki on lähellä: sen hinta on pieni kerrostalokoti, mutta neliöitä sosiaalityöntekijä ei tunnu kaipaavan. Häntä kiinnostaa, mihin ylimääräisessä huoneessa olevat tavarat siirretään, kun lapsi tulee.

Puhumme myös lähipiiristämme. Taas. Nyt ystävät käydään läpi perusteellisesti, ammatteja ja elämäntilannetta myöten. Keneltä saamme apua, jos ja kun sitä tarvitsemme? Vanhempien, siis tulevien isovanhempien, luokse on matkaa, ja verkostoa tarvitaan. Hämmästelemme itsekin ystäväpiirimme kokoa: onhan heitä! Yksi haluaa kammata lapsen tukkaa, toinen on muuten vain tarjonnut apuaan kaikkeen tarvittavaan. Yksi on suomi toisena kielenä -opettaja, kolmas mielen asiantuntija. Ystäviä, ihmeellisiä ihmisiä, rakkaita tyyppejä koko joukko.

Päätämme pitää juhlat, kun kesä koittaa.

Muniva kukko ja kuparipannu

Pääsiäinen, kevään ja uuden elämän juhla, häämöttää. Lensi maahan enkeli, joutuisampi tuulta! Syömme suklaata, vapaata ei ole eikä tunturimökkiäkään, jonne voisi vetäytyä tuijottamaan takkatulta ja hiihtelemään. Enkä edes pidä hiihtämisestä. Jokunen pääsiäistipu odottelee aikaansa laatikossa, mutta en viitsi nostaa niitä esiin. Mitä sitä, turhaan.

En voi olla ajattelematta, että jos meillä olisi lapsi, tätäkin pyhää vietettäisiin aivan toisin. Palmusunnuntaina maalaisin pikkuvirpojalle pisamia, kiirastorstaina käytäisiin kirkossa katsomassa, kuinka alttarille jäävät vain mustalla liinalla makaavat punaiset ruusut, pääsiäispäivinä laskettaisiin mäkeä ja etsittäisiin suklaamunia piposta sängyn alta. Mentäisiin lähipiirin mökille, pilkittäisiin, syötäisiin rahkapiirakkaa kaakaon kanssa.

Tänään luotan siihen, että erilaisen pääsiäisenkin aika tulee. Adoptioneuvonta alkaa olla lopuillaan.

 

Lentokone ja pehmotamaani

Toiselta puolen maailmaa mukaan lähti kuvien ja muistojen ohella kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäiset lahjat, siis lelut, lapselle.

Valinta oli kuin vihkisormuksen osto: mitä lapsi näkee perhekansiossamme? Millaisen vietin lelut antavat meistä matchaajille? Onko suomalaisittain söpö, slummissa tehty puulentokone merkki siitä, että meillä ei ole varaa parempaan tai emme arvosta lasta riittävästi? Onko pehmoeläin pelottava, onko sellainen kohdemaassa hyväksyttävä lelu lainkaan? (Tamaani muistuttaa muuten marsua, jos mietit.)

Kaikkea sitä tuleekin pohtineeksi. Leluasiantuntijat, apua!

Kehtasin uudelleen

Tällä kertaa join kahvit tutuntutun kanssa, ja taas opin uutta.  Kuten:

1. Kohdemaahan  lähetettävään  valokuvakansioon kannattaa panostaa. Hymyä! Kukkakimppuja! Paremmat vaatteet, ruokaa, paljon ihmisiä ja leluja. Ja sitä hymyä, vaikka se on suomalaiselle kuvienvälttelijälle hankalaa.

2. Kesätapaamisiin uskaltaa tulla odottajakin, heille on omaa ohjelmaa.

3. Hakumatkalla kannattaa varata hotelli isolla pihalla ja leikkipuistolla. Miljoonakaupungissa viikkokin lapsen kanssa on pitkä aika, jos touhuta ei voi muualla kuin hotellihuoneessa.

4. Kaikki voi mennä ihan hyvin. Todistettavasti.

Olemme lähdössä matkalle. Sellaiselle, johon lapsen kanssa ei totisesti ole lähtemistä. Ehkä ostan lapselle tuliaisen ja kerron joskus, että sielläkin häntä odotettiin.