Vuosia sitten tutuksi tullut ihminen joi pyynnöstä kanssani kahvit. Hän on adoptioprosessinsa läpikäynyt ja kohdemaakin kaukana omastamme, mutta olipa silti mainiota istahtaa saman pöydän ääreen. Kysyin (lähes) kaiken mitä kehtasin:
Millaista teidän elämä nyt on? Mitä erityistarpeita olitte silloin aikanaan valmiit hyväksymään? Mitä taustatietoja saitte lapsesta? Kauanko kesti? Onko sitä jälkipalvelua olemassakaan? Tuntuuko rasisimi? Mitä palvelua saitte viiden tonnin palvelumaksullanne (vastaus: ei juuri mitään, lähinnä tietojen päivitystä)? Missä asioissa lapsen adoptiotausta teillä näkyy? Mitä ajattelet päivähoitovaihtoehdoista adoptiolapsen kannalta?
Varastoon jäivät kysymykset kuten onko tässä mitään järkeä, lähtisitkö uudelleen prosessiin kun nyt tiedät sen keston, vaiheet, kulut ja lopputuloksen sekä onko ne kaikki lapset jotenkin kamalan traumatisoituneita.
Ihan koko pajatsoa ei kannattane tyhjentää kerralla.
Vakavasti puhuen: Parasta oli tavata ihminen, jolla on ihan todellinen, nukkuva, syövä ja hiihtämään kinuava adoptiolapsi. Kun omassa arjessa mennään vielä pitkään mielikuvatasolla, oli rohkaisevaa tavata ihminen jonka lapsi on ilmielävä ja jo kotona.
Avojaloin 
Kuulostaa tutulta. Sitä haluaa tietää kaiken mahdollisen adoptiosta, siitä kuinka kaikki todellisuudessa voi mennä. 😊 On ihanaa jos on joku tuttu, keneltä voi kysellä ja nähdä adoptioperheen arkea. Itsekkin mielikuvien varassa menen vielä!
TykkääLiked by 1 henkilö
Samanlaisia ajatuksia itselläkin. Haluaa tietää kaiken. Voi kun itsellänikin olisi tuttu jolta voisi kysyä näistä asioista. Mielikuvien varassa täälläkin!
TykkääLiked by 1 henkilö