Mitä adoptoidulta voi kysyä?

Kalenterissani on työtehtävä, josta vastaan yhdessä itselleni tuntemattoman yhteistyökumppanin kanssa. Muista yhteyksistä tiedän, että hänert on lapsena adoptoitu ulkomailta. Haluaisin hyödyntää tilaisuuden ja jututtaa häntä adoptioasioista, mutta jostain syystä ajatus tökkii. Voin kysellä kaikenlaista adoptiovanhemmalta, mutta kysymysten esittäminen SINUN taustastasi ja kokemuksistasi SINULLE tuntuu kovin henkilökohtaiselta.

Toinen ongelma aiheen henkilökohtaisuuden lisäksi on se, että olemme samalla alalla ja juuremme ovat samalla seudulla. Sekin tuntuu henkilökohtaiselta, minulle. Haluanko vielä ottaa sitä riskiä, että adoptioprosessimme paljastuu ihan lähimpiä laajemmalle piirille? Onko se edes riski?

Vielä en tiedä, mitä tulen tekemään. Tilaisuuksia kysymysten esittämiseen toki tulee vielä, myös tilanteissa joissa se on soveliasta ja odotettuakin. Silti tuntuu, että on eri asia jutella sellaisen kanssa, joka ei aktiivisesti käy puhumassa tuleville adoptiovanhemmalle. Miksiköhän?

Viime viikot ovat olleet todella pitkäpiimäisiä. Tänään aioin ohikulkumatkalla jo mennä lastentarvikeliikkeeseen ostamaan jotain mukavaa, jotain joka muistuttaisi siitä että tämän välillä paperinmakuisen prosessin päässä on sentään ilmielävä lapsi. Tai pitäisi ainakin. Kampaajan tuolissa ajatus unohtui, ja hyvä niin. Aikaa totisesti riittää, ostoksillekin.

Kehtaamassa

Vuosia sitten tutuksi tullut ihminen joi pyynnöstä kanssani kahvit. Hän on adoptioprosessinsa läpikäynyt ja kohdemaakin kaukana omastamme, mutta olipa silti mainiota istahtaa saman pöydän ääreen. Kysyin (lähes) kaiken mitä kehtasin:

Millaista teidän elämä nyt on? Mitä erityistarpeita olitte silloin aikanaan valmiit hyväksymään? Mitä taustatietoja saitte lapsesta? Kauanko kesti? Onko sitä jälkipalvelua olemassakaan? Tuntuuko rasisimi? Mitä palvelua saitte viiden tonnin palvelumaksullanne (vastaus: ei juuri mitään, lähinnä tietojen päivitystä)? Missä asioissa lapsen adoptiotausta teillä näkyy? Mitä ajattelet päivähoitovaihtoehdoista adoptiolapsen kannalta?

Varastoon jäivät kysymykset kuten onko tässä mitään järkeä, lähtisitkö uudelleen prosessiin kun nyt tiedät sen keston, vaiheet, kulut ja lopputuloksen sekä onko ne kaikki lapset jotenkin kamalan traumatisoituneita.

Ihan koko pajatsoa ei kannattane tyhjentää kerralla.

Vakavasti puhuen: Parasta oli tavata ihminen, jolla on ihan todellinen, nukkuva, syövä ja hiihtämään kinuava adoptiolapsi. Kun omassa arjessa mennään vielä pitkään mielikuvatasolla, oli rohkaisevaa tavata ihminen jonka lapsi on ilmielävä ja jo kotona.

Viisi vuotta

Samalla kun adoptioprosessi etenee omaa, verkkaista tahtiaan, otetaan myös muussa elämässä askeleita. Tämä ei kuulu niihin isoimpiin, korkeintaan keskikokoisiin, mutta kerrottakoon se silti: minulle laitettiin hormonikierukka, vaikutusaika viisi vuotta. Kun kierukka poistetaan, meillä pitäisi kaiken järjen mukaan olla lapsi.

Nyt viimeistään on ilmeistä että  adoptiotiellä ollaan ja tiukasti. Selvää se on toki ollut jo pitkään, mutta olo on silti sama kuin naimisiin mennessä. Mikään ei näennäisesti muuttunut, mutta sitoutuminen -silloin puolisoon, nyt adoptioon- vakavoitui entisestään.

Kierukan asennus oli omituinen toimenpide. Lääkäri tiedusteli kipukynnystäni ja päätyi puudutukseen, mutta olo oli silti kauniisti sanottuna epämukava. Kiitos Luojan ja lääketieteen hyvien haltijoiden, puuha ei kestänyt pitkään.

Asennuksen jälkeen makoilin vielä melkein tunnin toipilaana, kun maailma keikkui silmissä. Kuulemma normaalia. En ole kovin kiinnostunut tietämään, mitä kaikkea ”normaalia” raskauteen kuuluu, mutta kokemukseni jälkeen olen naiivin iloinen siitä, että adoptioraskaus ei ole fyysistä lajia. Meillä tehdään lasta puhumalla ja kirjoittamalla, ja juuri tänään olen siitä aivan nolostuttavan tyytyväinen. Tänne vain, kotitehtävät, laskut, sukupuut ja palkkalaskelmat!