Adoptionhakijan talous ja palvelumaksu

Rahasta ei puhuta. Adoptioinfolomaketta täyttäessämme meiltä toki kysyttiin sekä tuloja että varallisuutta, ja nähdessään säästötilin katteen -jota siis oli, muttei mitenkään ihmeellisiä summia- nyökytteli sosiaalityöntekijämme tyytyväisesti.

Silti: vaikka eurot liikkuvat, niistä ei puhuta. Pelan sivuilla on laskelma kuluista, samoin Interpedian, ja aivan selvää on, ettei 10 000 euroa riitä mihinkään. Kun lapsi kotona, saa kuluista muutaman tuhatlappusen takaisin.

Eihän lapsen arvoa rahassa lasketa, mutta haluaisin tietää sen palvelun sisällön, mitä esimerkiksi Pelan palvelumaksulla (4950€) saa. Jos työntekijän työtunnin hinta työnantajajärjestölle on vaikkapa satasen verran -en siis kuvittele nyt mitään halpatyövoimaa vaan oikeaa asiantuntijan työtä-, pitäisi työtunteja saada vastineeksi enemmän kuin keskimääräisen työviikon verran: 49,5 tuntia. En tiedä, mistä tuon summan maksamme, koska kotiselvityksen teko kuuluu kotikunnan korvaamaan adoptioneuvontaan, hoidamme papereiden keruun ja käännätykset itse, lupahakemuksen käsittelee adoptiolautakunta ja lisäksi maksamme Pelalle vuosipalvelumaksua 400 euroa. Sekin on paljon, koska sillä saa vain lehtitilauksen ja tunnukset Pelan asiakassivuille. Noh, ymmärtääkseni saamme myös soittaa yhteystyöntekijällemme, siihen voinee laskea vuositasolla pari työtuntia. Interpedian hinnat ovat samaa tasoa.

Mistä siis maksamme? Yhteydenpidosta kohdemaahan? Infrasta? Järjestön tiedotuksesta? Rautalankakysymyksenä: Mitä maksamallamme summalla asiassamme tehdään? On selvää, että adoptioiden vähentyessä järjestöjen työmäärä ei vähene samassa suhteessa, mutta nämä kulut olisi todella hyvä avata tarkemmin. Kuka sen tekisi?

Missään muussa yhteydessä en maksaisi tuhansia euroja palvelusta, jonka sisältökuvausta ei ole saatavilla missään. Nyt en voi valita, enkä oikein valittaakaan. Tiedätkö sinä tästä jotain?

Suku ja nimi

Minulla ja puolisollani on eri sukunimet. Syyt ovat osin periaatteellisia ja osin sattumaa: Naimisiin mennessä nimen vaihtaminen ei tuntunut tarpeelliselta eikä ajankohtaiselta. Nyt asia on kuitenkin noussut keskusteluihin. Me molemmat haluaisimme että lapsi -sitten joskus- saisi juuri sen oman sukunimen. Sen näppärämmän, erikoisemman, sen josta ei ainakaan kiusata, sen oman.

Miksi juuri lapsen sukunimi tuntuukin näin merkitykselliseltä? Ehkä yksi syy on se, että emme tule olemaan ulkoisesti samannäköisiä. Olisimme sitten edes samannimisiä. Molempien suvut ovat pienehköjä, joten hatara ”sitten nimi jatkuu” -ajatuskin on ilmoilla. Tuntuu myös hassusti siltä, että lapsi kuuluu enemmän siihen sukuun, jonka nimi hänellä on, vaikka järki sanoo ettei tunne perustu mihinkään todelliseen.

Entä jos me aikuiset alkaisimme samansukunimisiksi, nyt vihdoin? Kumpikaan meistä ei tosin innostu toisen sukunimestä ollenkaan. Nimi on myös iso osa identiteettiä. Omasta sukunimestä irrottautuminen tuntuu ajatuksena suunnilleen samalta kuin yhdestä raajasta luopuminen. Siis pahalta. Miten meistä kumpikaan osaisi olla jonkin muun niminen?

Entä sitten yhdistelmänimi toiselle aikuiselle? Sekin tökkii. Virtanen-Mattila. Jokiniemi-Susi.  Meidän tapauksessamme yhdistelmänimen ottanut käyttäisi varmaan edelleen vanhaa nimeään, ja kaksoissukunimi jäisi virallisiin tilanteisiin. Mitä ideaa siinä nyt olisi? Sitä paitsi sittenhän siirtyisimme koko sakki enemmän toiseen sukuun, ei kyllä käy!

Emme riitele asiasta, mutta vaihdamme ajatuksia pikkuhiljaa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saatamme päätyä arpomaan sukunimen. Tai jos löydämme juuri sen etunimen, joka sopii valokuvan lapselle, saatamme ehkä yksinkertaisesti valita siihen sointuvamman sukunimen. Kuka tietää. Joskus on päätettävä, mutta toistaiseksi neuvottelut jatkuvat.

Wanted: Adoptiovertaiset

Kävin eilen kahvilla lapsuudenystävän kanssa. Asumme samassa kaupungissa, mutta näemme harvakseltaan: hänellä on pieniä lapsia, meillä molemmilla työmme ja minulla omat vapaa-ajan kuvioni.  Kun oli ensin puitu arkisemmat asiat kuluneiden kahden kuukauden ajalta, hän kysyi hiukan varoen adoptiokuulumisia.

Kerroin, että neuvonta etenee hiljakseen. Naureskelin, että että keskustelut sosiaalityöntekijän ovat olleet kuin parisuhdeterapiassa käymistä, mukavaa ja hyödyllistä. Mainitsin lukeneeni kasoittain englanninkielisiä adoptioblogeja. Keksin puhetta tulevista ja menneistä, koska juuri nyt yhtään mitään ei tunnu tapahtuvan.

Erityistarpeiden pohdiskelu ja kohdemaan kuulumisten jakaminen rakkaankaan ystävän kanssa ei tunnu mielekkäältä, siihen kaipaan muita odottajia. Odotuksen pitkäveteisyys ja siihen liittyvät ajatukset ja tunteet tuskin aukeavat ulkopuoliselle.

Siispä: kaipaan vertaisiani, mutta matkassa on mutkia. Vaikka olemme liittyneet Adoptioperheet ry:n, en halua liittyä Adoptioperheiden Fb-ryhmään. Ryhmän jäsenyys näkyy, enkä halua esimerkiksi työkontaktien prosessistamme vielä tietävän. Kohdemaan adoptioyhdistykseen liittyminenkin tuntuu hiukan kaukaiselta ajatukselta – epäilen, että niissä kuvioissa on vähemmän odottajia ja pääasiassa jo perheellistyneitä. Ehkä harkitsen maayhdistykseen liittymistä uudelleen, kun adoptiolupa on todellisuutta.

Siksi kysyn teiltä muilta, vertaisiltani: Mistä löydän teidät? Missä te jaatte odotuksen taakkaa ja iloa?