Suuri suru

Ehkä ennakoin jotakin, kun pyhäinpäivänä mietiskelin onnekasta kulunutta vuotta ja sitä, etten ole sen aikana joutunut luopumaan kenestäkään läheisestäni. Silmänräpäys, ja olin saattamassa hautaan rakasta mummoani. Yllättäen kuollutta.

Siksi en ole kirjoittanut. On ollut liikaa tekemistä, liikaa asioita hoidettavaksi, vaatteita läpikäytäväksi ja puheluita soitettavaksi. Ajatukset ovat olleet paljon raskaammat kuin se mielentila, jonka kirjoittaminen vaatii.

Olen myös peilannut edesmennyttä mummoani viime päivinä itseeni. Haluaisin olla kuin hän -ihmisenä ja joskus myös äitinä-, mutta en ole. Mummo oli suurisydäminen, minä paljon itsekkäämpi. Mummo ymmärsi, minä tuomitsen. Mummo ei tuonut itseään esiin, minä hermostun jos joudun pysyttelemään hiljaa ja syrjässä.

Riittääköhän yksi elämä tekemään minusta edes hitusen enemmän hänen kaltaistaan? Toivon niin.