Ensimmäinen adoptioneuvonta oli leppoisa. Keskustelimme taustatiedoistamme. Hymyilimme paljon. Sosiaalityöntekijä oli herttainen, me yritimme olla yhtä aikaa vakavia ja viihdyttäviä. Muistan, että nauroimme sillä kerralla useaan otteeseen. Miksiköhän?
Toinen adoptioneuvonta vaati jo valmistautumista. Olimme kirjoittaneet auki koko elämämme: lapsuutemme, koulumuistomme, työkuviomme, harrastuksemme, elämänkatsomuksemme, kaiken. Sukupuut unohdimme piirtää, mutta ne kuulemma ehtisi toimittaa myöhemmin. Sosiaalityöntekijä kyseli lisää ja me vastailimme parhaamme mukaan.
Mitä teit isäsi kanssa lapsena? Kelkkailin, pilkin, virvelöin, kävin mummolassa, touhusin pihalla, kaikkea ihan tavallista. Ihan tavallista.
Entä äitisi kanssa? Leivoin, tein kotitöitä, kävin serkuilla, luin kirjoja, pyöräilin. Äiti auttoi kielten läksyissä, isä matematiikan. Yltiötavallista ja ihanaa.
Miten kuvaisit suhdetta veljeesi? Hyvä, läheinen. Yökyläilimme toistemme huoneissa vielä aika vanhoinakin, se oli hauskaa. Maailman ihanin veli.
Seuraavalle kerralle saimme taas läksyjä. Niistä myöhemmin.