Mitä lähipiiri sanoo?

”Ihanaa!”

”Miten kerrostalossa onnistuu vaunujen kanssa liikkuminen?”

”Eikö niillä ole kaikkia sairauksia?”

”Me arvattiin.”

”Jos sillä on traumoja?”

Ja sitten taas uudestaan, eri suusta: ”Ihanaa!”

Onhan se sitä, sillä tavalla vaivihkaa. Mutta miten ristiriitaista on, kun ei oikeastaan voi vielä iloita, hädin tuskin uskaltaa toivoa.

Onko alkuraskaus näin ristiriitaista, huikeaa, pelottavaa ja iloista yhtä aikaa?

Erityistarvelista

Ensimmäinen erityistarvelistaan tutustuminen sijoittuu jonnekin vuoteen 2008, jolloin tilasimme adoptiokansion selattavaksi. Lista oli monta vuotta pois mielestä, kuten koko kansio, mutta nyt sen olemassaolo on fakta, jota ei enää voi kiertää.

Joskus se lista on täytettävä. Päätettävä, sopiiko meille että lapsella on huulihalkio, vesipää, cp-vamma, astma, kehitysviiveitä, puuttuva raaja, näkyvä luomi tai arpi. Saako hän olla katulapsi, kuuro, sokea, kehitysvammainen, autismin kirjoon kuuluva? Voiko biologisilla vanhemmilla olla taustalla alkoholin tai muiden päihteiden käyttöä, rikoksia?

Listasta keskustellaan varovasti, pala kerrallaan. Onneksi vielä on aikaa hankkia tietoa ja tutkailla itseään.

Yhtäkkiä biologista lasta odottavien ”kunhan vain on terve”-puhe on alkanut kuulostaa lähes utopistiselta.

Saako haavetta terveestä tai edes mahdollisimman terveestä lapsesta edes päästää ajatuksiinsa, jos odottaa adoptiolasta?

Päästän silti, minä läpeensä inhimillinen ihminen, enkä tiedä pitäisikö syyllistyä vai ei.

 

Adoptioneuvonnan alku

Ensimmäinen adoptioneuvonta oli leppoisa. Keskustelimme taustatiedoistamme. Hymyilimme paljon. Sosiaalityöntekijä oli herttainen, me yritimme olla yhtä aikaa vakavia ja viihdyttäviä. Muistan, että nauroimme sillä kerralla useaan otteeseen. Miksiköhän?

Toinen adoptioneuvonta vaati jo valmistautumista. Olimme kirjoittaneet auki koko elämämme: lapsuutemme, koulumuistomme, työkuviomme, harrastuksemme, elämänkatsomuksemme, kaiken. Sukupuut unohdimme piirtää, mutta ne kuulemma ehtisi toimittaa myöhemmin. Sosiaalityöntekijä kyseli lisää ja me vastailimme parhaamme mukaan.

Mitä teit isäsi kanssa lapsena? Kelkkailin, pilkin, virvelöin, kävin mummolassa, touhusin pihalla, kaikkea ihan tavallista. Ihan tavallista.

Entä äitisi kanssa? Leivoin, tein kotitöitä, kävin serkuilla, luin kirjoja, pyöräilin. Äiti auttoi kielten läksyissä, isä matematiikan. Yltiötavallista ja ihanaa.

Miten kuvaisit suhdetta veljeesi? Hyvä,  läheinen. Yökyläilimme toistemme huoneissa vielä aika vanhoinakin, se oli hauskaa. Maailman ihanin veli.

Seuraavalle kerralle saimme taas läksyjä. Niistä myöhemmin.

 

Ohuella jäällä

Olemme päässeet vaiheeseen, jossa lapsi on puheissa olemassa lähes päivittäin.
Puheissa.
Sitten kun. Ja aika usein ” jos se nyt joskus”.
Mutta kuitenkin olemassa, ajatuksissa, aamukahvin äärellä, kahden aikuisen kesken lautapeliä pelattaessa.

Makuuhuoneen ovi on syytä pitää alussa auki olohuoneeseen kun lapsi  nukkuu, sanoo mies. Että on sitten turvallista, aikuiset lähellä. Ja kantaa lasta pitää, paljon. Eikä ruutuaikaa, tietenkään, siitä olemme yhtä mieltä.

Minä haluan keittää lapselle puuroa. Mikrossa, en hellalla kuten oma äitini, mutta puuroa. En tiedä rakkaudellisempaa ruokaa kuin kaurapuuro, jossa on voisilmä tai marjoja.

Pelkkä ajatteleminen ujostuttaa. Voisiko tänne tosiaan joskus tulla lapsi?