Kirje lastenkotiin

On kulunut vuosi siitä, kun lähetimme ensimmäisen kerran postia lastenkotiin. Silloin askartelimme  hienolle kartongille kuvia itsestämme ja kodistamme. Kuvia oli napsittu puolison syntymäpäivillä ja lisäksi oli käyty valokuvaamossa ottamassa muutama edustus-odotuskuva.

Nyt on tehtävä samoin, vaikkei kuvaamoon tänä vuonna mennä: kuulumiskirjeen oheen on laitettava kuvia meistä ja lastenhuoneesta. Kuvat ovat tällä kertaa helpompia kuin kirjoittaminen, viimeksi oli päinvastoin.

Nyt kyseessä ei ole enää harjoituskirje kuten adoptiovalmennuksessa, vaan ihan oikea kirje. Kirje heille, jotka voivat vaikuttaa meidän perheemme tulevaisuuteen käsittämättömällä tavalla. Heille, jotka valitsevat ihmisiä jonosta meidän takaamme. Heille, joille me olemme yksi perhe kymmenistä, ei ihan huono muttei varmasti paraskaan. Tavallinen, kuvissa vaivaantuneesti hymyilevä ja kerrostalossa asuva. Millä ihmeen perusteella he, tuntemattomat, voivat valita meidät jollekin lapselle vanhemmiksi?

Esimerkiksi tällä: kirjeessä kerromme odotusajan tunnelmista ja kuulumisistamme vuoden varrelta. Kirjoitamme (tai oikeastaan minä kirjoitan, puoliso korjaa kieliopin) olevamme tyytyväisiä ja terveitä, mutta myös hyvin valmiita ottamaan perheeseemme uuden ihmisen vaikka heti. Kerromme puolison laihdutuksesta ja lähipiirin vauvauutisista. Kaikki on totta mutta tuntuu epätodelliselta. Niin tärkeä kirje, ja tuosta noin vain se kirjoitetaan ja laitetaan postiin!

Muutaman viikon ajan kirjeen postittamisen jälkeen olen poikkeuksellisen hereillä puhelimeni suhteen: vastaan jokaiselle sähkö- ja puhelinmyyjälle reippaasti koko nimelläni, sillä eihän voi tietää jos SE puhelu jo tulisikin.

Vielä ei ole tullut. Onkohan  kirje jo luettu siellä jossain?

Adoptioluvan uusimisesta, osa II

Teemme kaiken uudelleen. Melkein. Käymme lääkärissä, tilaamme virkatodistukset, odotamme kaupungin raporttia ja rikosrekisteriotetta, tapaamme sosiaalityöntekijää, oikoluemme hänen kirjoittamansa selvityksen meistä ja elämästämme… vain psykologin lausuntoa ei tarvitse uusia (se olikin kaikkein työläintä adoptiolupaa haettaessa).

Lääkäri sattuu olemaan se sama, joka teki aivan ensimmäisen T-lomakkeeni ilmoittauduttuamme adoptioneuvontaan. Siitä on jo kolme vuotta. ”Onko mikään muuttunut vuoden 2017 jälkeen?”, hän kysyy. ”Ei”, vastaan minä. Vain me kaksi olemme vähän vanhempia, vähän vähemmän epävarmoja ja paljn sitoutuneempia tähän prosessiin. Neuvonnan alkuvaiheessa tunnusteltiin, enää ei. Terveydellisesti on muuttunut vain se, että molemmilta on jäänyt matkan varrelle pari kiloa.

Muutamaa päivää myöhemmin istumme kotona, molemmat omilla tietokoneillamme ja eri huoneissa. ”Miten tämä aika on mennyt?” kysyy  ruudulla hymyilevä sosiaalityöntekijä. Ihan hyvin, vastaamme melkein yhteen ääneen. Lähipiiri voi hyvin ja mekin olemme jaksaneet odotusta, joskin koko ajan sen paino tuntuu harteilla hiukan raskaampana.

Oikoluettavaksi hiukan myöhemmin tuleva lausunto, ikään kuin uusi kotiselvitys, on suorastaan runollinen. Naurattaa, kun luen sitä, mutta kaikki on ihan totta. Aika vain pitenee pitenemistään, mutta sekin tunne siellä lukee. Ja lopuksi se tärkein: ”suosittelen heitä edelleen lämpimästi adoptiovanhemmiksi.”

En minä joka hetki sure

Kirjoitan tätä työpäivän jälkeen, olohuoneen nurkkaan siirretyssä harmaassa nojatuolissa. Takana on etäpäivä, jälleen yksi kotona luurit päässä, näppäimistöä kahdella sormella naputellen vietetty. En ole ajatellut adoptiota koko päivänä.

Oikeastaan ajattelen adoptiota ylipäätään vain ohikiitävinä hetkinä, asiaa sivuavilla nettisivuilla, miehen kanssa kahvipöydässä, joskus aamulenkillä. Pääosin elämä on kuitenkin kaikkea muuta: se on järjestelyä (töissä tiedon, kotona tavaroiden), urheilua, rentoutumista sohvalla, äänikirjoja, sosiaalista mediaa, ruoanlaittoa ja yhteydenpitoa omien läheisten kanssa.

Surua se on oikeastaan vain, kun avaan tämän blogin. Olen miettinyt, kannattaako tätä ylipäätään kirjoittaa, mutta ehkä tummempien tunteiden käsittelylle on tärkeää löytää joku kolonen, ja minulle se on tässä. Odotuksen tuoman turhautumisen, koronan synnyttämän epäluottamuksen ja pikkuseiskoista syntyvän ärtymyksen kirjoitan tänne, jotta en kantaisi sitä mukanani, kun kannettavan tietokoneen kansi sulkeutuu.

Siispä: en minä koko aikaa sure, murehdi tai laske todennäköisyyksiä. Mutta koko ajan minä odotan, siitä en pääse mihinkään. En aktiivisesti, en tietoisesti, mutta odotan kuitenkin. Niin kuin raskaana oleva nainen odottaa, niin odotan minäkin. Odotus kulkee mukana kuin kasvava vatsa. Ehkä kasvatankin vatsan sijaan sydäntä?

Tänään minusta tuli lapseton

Vuosi sitten juhlin äitienpäivää kaukana kotoa. Viimeistä kertaa ilman lasta, ajattelin silloin. Olo oli kuplivan hilpeä, oli hyvää ruokaa, viiniä, hauskaa seuraa ja musiikkia.

Tänään on toisin, mutta ei niin kuin äitienpäivänä 2019 kuvittelin.

Tänään, äitienpäivänä 2020 klo 18.14 taidan tietää miltä tuntuu olla lapseton. Se identiteetti on ollut minulle kaukainen, sillä olo ei ole ollut millään tavalla ”-ton”. Nyt kuitenkin olen juuri sitä. Ton. Lasta vailla, ilman, tyhjä.

Luen äidin aiemmin päivällä antamaa Kodin kuvalehteä, jossa poliitikko kertoo lapsettomuudestaan, kun kyyneleet kihoavat yllättäen silmiin. Ensimmäistä kertaa koskaan myös sosiaalisen median äitienpäiväkuvat ja -päivitykset kirvelevät, ja kyllä: haluan kääntää katseeni niistä pois. Ja käännänkin, mitäpä toisten perheonni tänään minulle kuuluu, eihän se kuulu muutenkaan.

Halailen ja nauratan ilmeilemällä veljen lasta, niin pientä ja niin rakasta, mutta tämä uusi, sanoiksi vaikeasti taipuva tunne on siitä huolimatta selkeä: tämä lapsi ei ole minun. Enkä minä hänen. On ihmisiä, jolle hän on vielä rakkaampi ja ihmisiä, joita hän tietämättään rakastaa paljon minua enemmän. On maailman tärkeimpiä ihmisiä, äitejä ja isiä, mutta minä en ole yksi heistä.

Eilinen lapsettomien lauantai ei itkettänyt, mutta tänään alakulo ei päästä minusta irti.

Ehkä ensi vuonna on toisin. Voisiko olla?

Onneksi elämästä ei tiedä. Siksi voi toivoa. Jos tietäisi, odottaisi kärsimättömästi tai surisi etukäteen. Nyt talletan tämän tunteen tänne.

Jospa ensi vuonna?

Adoptioluvan uusimisesta

Postin mukaan tulee palvelunantajan logolla varustettu kirje. Ne varmaan laskuttaa taas jotain, sanon puolisolle nostaessani kirjeen eteisen lattialta.

Tällä kertaa suuressa kirjekuoressa ei ole laskua. Adoptiolupamme on uusittava, kertoo kirje. Lääkärin tapaaminen, virkatodistusten tilaus ja juttutuokio sosiaalityöntekijän kanssa tulevat jälleen ajankohtaisiksi.

Viimeksi kun näitä samoja asioita tehtiin, olo oli toiveikkaan positiivinen. Nyt nämä kaikki tuntuvat työltä.

Voiko tästä kaikesta paperista joskus todellakin tulla lapsi?

Arkiset haaveet adoptioprosessissa: Siirtää vai toteuttaa?

Vappuna vuokraamme pyörät ja suuntaamme maastoon. Haaveilen ääneen oman maastopyörän hankinnasta.

”Mutta jos se lapsi tulee, niin siinä ei paljon maastoilla, vai mitä?”

Niinpä. Olemme jälleen tilanteessa, jossa lapsi on ajatuksissa enemmän ”jos” kuin ”kun”.

Mutta kuinka paljon asioita voi ja kannattaa siirtää tai jättää tekemättä, koska ehkä joskus tulee äidiksi? Etenkin kun maailman polvilleen laittanut virus on tehnyt alustavistakin aika-arvioista… noh, pyyhkinyt ne pois.

(Sivuhuomio: Löysin jo kaupan, joka antaa pyöriä lainaan kunnollista testiajoa varten. Ehkä käyn siellä ensi viikolla.)

Ensimmäinen kuukausi jkr

On pitkäperjantai.

Tämän täytyy olla elämäni pääsiäisviikonlopuista vähiten pääsiäiseltä tuntuva. Kummilapsi lähetti palmusunnuntaina virpomisvideon ja minä vein kiitokseksi postilaatikkoon suklaamunia. Istuin autossa kääntöpaikalla hetken pitempään ja näin, kun lapsi singahti postilaatikolle sisaruksensa kanssa. Niin hauska ja surullinen näky.

Oltuamme tasan kuukauden lähinnä kotona ja kahdestaan, alamme puolison kanssa kyllästyä. Toisiimme (tai ehkä siihen, ettei omaa aikaa ole kuin vessassa) ja uuteen arkeemme. Vaikka ärsyttää, tiedostan koko ajan kiitollisuudenaiheistani kaksi suurinta: olemme yhdessä ja olemme terveitä. Miten surkeaa olisi olla sairaana tässä maailman polvilleen laittaneessa taudissa, ja vielä yksin.

Palvelunantaja muistaa kahdella kirjeellä: paperilla tulee vuosipalvelumaksu ja sähköisesti kehotus päivityskirjeeseen ja -kuviin. Haemme nettikirpputorilta käytetyn, vain vähän pureskellun Brion pinnasängyn ja muutamme tunnissa työhuoneen lastenhuoneeksi. Prosessin alussa ostamiani kierrätysleluja asetellaan harkitusti lattialle ja keltaiset tulppaanit ikkunalaudalle pehmolelurivistön keskelle.

Hetken huone on kuin oikea lastenhuone, ihan oikean lapsiperheen ja lapsen huone.

Kamera laulaa, ihailemme lopputulosta ja puramme sen sitten vaitonaisina pois. Työhuone palaa työhuoneeksi. Pinnasänky saa jäädä, sinne kasaamme sekalaista tavaraa: uuden arjen myötä kotiin kannettuja työkirjoja ja lapsitavaraa.

Varastoksi muuttuneen sängyn päälle vedän valkoisen lakanan, kuin museossa. Odottavat ja toiveikkaat ajatukset piilotan lelujen mukana lakanan alle. Typerä korona on pienentänyt näkymiä entisestään: en ajattele ensi viikkoa pitemmälle, koska kukaan ei voi ennustaa mitä tuleman pitää. Siksi on jälleen kerran parempi piilottaa lakanan alle se, mitä toivoo, ja keskittyä yhteen päivään ja hetkeen kerrallaan. Kaikkihan on kuitenkin hyvin.