Viipyvät adoptiot televisiossa

Eräänä iltana A-studiossa keskustellaan kansainvälisten adoptioiden viipymisestä koronapandemian aikana. Makoilemme sängyllä ja katsomme ohjelman yhdessä. Adoptioperheiden puheenjohtaja ja toimittaja tekevät parhaansa, mutta eivät saa muita vierailijoita vastaamaan siihen, mitä me odottajat eniten haluaisimme tietää.

Miksi tänne oli mahdollista tuoda tilauslennoilla marjanpoimijoita mutta ei pieniä lapsia kera saattajien? Onko lapsen etu tosiaan se, että perhettä odotetaan ehkä vuosia pitempään kuin oli tarkoitus? Mitä adoptioiden vauhdittamiseksi on koronan aikana konkreettisesti tehty?

Ei juuri mitään, ilmeisesti. Mitään faktaa toimistaan vieraat eivät osaa kertoa. He ovat ilmaisseet yhteistyökumppaneilleen olevansa valmiita yhteistyöhön kun adoptiot alkavat taas edetä, mutta mitään muuta en heidän sanoistaan saa irti. Että katsellaan ja eihän tälle mitään voi. Kyllä tämä on nyt raskas tilanne odottajille.

Voihan tälle tilanteelle nyt jotain tehdä! Täytyy voida! Sisäisesti kihisen, mies ärhentelee ääneen. Oletteko, arvon adoptioviranomaiset, kuulleet lobbaamisesta? Vaihtoehtojen etsimisestä? Aktiivisemmasta tiedottamisesta Suomen aiemmin hyvästä koronatilanteesta, kahdenkeskisistä neuvotteluista viranomaisten kesken? Mielipidevaikuttamisesta, yhteistyökumppanuuksien vahvistamisesta, uusien etsimisestä, lääketieteellisen asiantuntemuksen tarjoamisesta?

Mistä me oikein teille maksamme?

Ajan kesyttämisestä

Syyskuu vaihtuu lokakuuksi ihan yllättäen. Siirtelemme isoja palikoita, teemme paljon töitä, minä ostan sähköpyörän kakkosauton korvikkeeksi. Kaksi viikkoa saamme käytettyä uuden sohvan ja nojatuolin valintaan.

Kuluisi nyt tämä aika, tämä syksy.

Ja kuuluuhan se: mummo kuulostaa puhelimessa joka kerran soittaessani hiukan vanhemmalta ja hauraammalta. Pieni kummilapsi kasvaa silmissä ja hänen hennon kehonsa painoa sylissäni on päivittäin ikävä. Isompi kummilapsi on yhtä ihana kuin aina: hän yrittää saada minut pelaamaan Minecraftia kanssaan ja on yllättäen kasvattanut kakkosluokkalaisen, jo ison ihmisen, tukkamallin. Suurin kummilapsi muuttaa ulkomaille. Puolison tukka kasvaa, lehdet kellastuvat, lähellä tapahtuva korona-altistus säikäyttää, ensimmäiset joulusuklaat ilmestyvät kauppoihin, unohdan palauttaa traumakirjan kirjastoon ja saan siitä sakkoja.

Kyllä, aika siis todistettavasti tosiaan kuluu. Se oikea, luotettava, tavallinen aika.

Adoption aika sen sijaan ei kulu, se venyy. Se lisääntyy, sitkistyy ja minä tiedän että aikaa ei oikeastaan edes ole. Ihmisen luoma illuusio, taipuva kaari, jotakin johon peilata omaa olemista, yön ja päivän vuorottelua. Jotakin, joka piti keksiä, jotta ihmiskunta selviäisi.

Kuka saisi adoptio-odottajan ajanlaskun lopettamaan venkoilunsa ja asettumaan ennustettavissa tunneiksi, viikoiksi ja vuosiksi?

(Tällä viikolla ostin kirkasvalolampun. Tämä syksy on hiljaisempi kuin toivoin, mutta pimeyden aion pitää loitolla.)

2020 – lupa jatkaa

Sen me saimme. Postiluukusta kolahtanut kirje ei tällä kertaa aiheuttanut sydämentykytystä: mielessä ei edes käynyt, ettemmekö olisi saaneet jatkolupaa.

Kaksi vuotta kerrallaan voimassa oleva ensimmäinen adoptiolupamme tuli tiensä päähän, mutta koska mikään ei ollut parin vuoden takaisesta muuttunut, ounastelimme luvan uusimisen olevan läpihuutojuttu. Kuten se olikin: jonkin verran vaivaa, mutta ei jännitystä.

Toivottavasti kolmatta lupaa ei enää tarvita.

Istuttaisinko omenapuun?

Elokuun puolivälissä istuin opiskeluaikaisten ystävien kodissa kahvilla. Nostelin sormin palosta herneitä, kuuntelin leikin ääniä trampoliinilta eikä lapsiperheen elämä isossa kaksikerroksisessa talossa yhtäkkiä näyttänytkään niin pahalta kuin olin aina kuvitellut. Päin vastoin: kukaan ei juossut päin kirjahyllyä, ei kompastunut portaissa eikä huutanut pyyhkimään sieltä väärästä kerroksesta. Kaikki oli niin… mukavaa. Ja ennen kaikkea väljää. Rentoa ja kaunista.

Pitkät tunnit kotimatkalla puhuimme autossa elämästä, siitä mitä olimme ystäväkierroksellamme nähneet ja siitä mikä meitä odotti kotona. Siitä, että koska lapsen tuloa ei voi ennakoida, voisi elämässä tehdä juuri nyt jonkin muun, iloa tuottavan muutoksen. Koska elämä vain on nyt, eikä tulevaisuutta tunne kukaan.

Voisi muuttaa isompaan asuntoon, noin esimerkiksi. Pihalliseen, sellaiseen jossa kotitreeneille on kunnolla tilaa eikä työläppärin ainoa paikka ole ruokapöydällä. Ja jonka pihassa kasvaa viinimarjapensas.

Huomenna menemme tekemään pintakosteusmittauksen. Sen ja mahdollisesti loppuviikkoon sijoittuvan tiiveysmittauksen jälkeen taidamme tehdä tarjouksen uudesta kodista. Liian isosta, mutta niin ihanasta. Tarpeettoman uudesta, mutta sellaisesta, jossa voisimme läheistemme kanssa viihtyä: kummilapsille olisi vierashuone, ja yhden huoneen kattoon pultattaisiin videotykki. Ihan vain huvin vuoksi.

Olen aina ajatellut että vain jotkut muut (paremmin tienaavat ja aikuisemmat) muuttavat uusiin isoihin koteihin. Aivan kuten pitkään ajattelin yliopiston olevan joillekin toisille (lue: fiksummille ja ylemmistä sosiaaliluokista tuleville). Tuntuu suorastaan luvattoman ilahduttavalta miettiä aivan tarpeettoman ihanaa uutta kotia.

Tulkoot lisäselvitykset ja sosiaalityöntekijän kotikäynti! En yleensä ole kovin intuitioon nojaavaa tyyppiä, mutta juuri nyt ja tässä asiassa voisin olla. Marjapensasta ei tämän talon pihassa kasva, mutta omenapuu kyllä.

”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun”. (ML)

Älä tule paha syksy

Tähän aikaan vuodesta liittyy yleensä paljon positiivista: Uuden alkua monella suunnalla, lomakuulumisten vaihtoa tuttujen kanssa, innostavia suunnitelmia töissä ja harrastekuvioissa, koululaisilla koulutarvikkeiden hankintaa ja aikuisilla kaapissa uusi työpaita. Lounastreffejä ja viikonloppuja, joille voi sijoittaa sieniretket, illanistujaiset ja mökkeilyn.

Nyt en vain saa tästä idullaan olevasta alkusyksystä millään kiinni. Tuleva vuodenaika näyttää yksinkertaisesti vain niin kovin erilaiselta kuin yksikään syksy tätä ennen. On kaiketi taas vältettävä ihmisjoukkoja, joten ei kauppoja eikä kahviloita, kiitos. Työpaikalle ei ihan vielä ole asiaa, joten etätyöt jatkuvat. Syksy tuonee mukanaan myös kiristyviä kokoontumisrajoituksia, joten joogaan ja soittotunneille ilmoittautuminen tuntuu hölmöltä.   Lomia ja lomamatkoja ei merkitä kalenteriin. Ja ennen kaikkea: lapsen tulo on  epäuskottavampi ajatus kuin koskaan.

Vielä viime talvena odotin lasta kuin polvenkorkuinen joulua: luottavaisena siihen, että vaikka sen tulo oli kaukaista ja epämääräistä, se oli silti ihan varmasti tulossa ja pelkkä ajatus sai hykertelemään.

Tämä nykyinen odotus on erilaista. Lapsen tulon varaan ei voi laskea, sen aikataulua ei voi ennustaa, ja vaikka lapsiesitys joskus tulisikin, on hakumatkakutsun ympärillä vielä suurempi, harmaa ja läpinäkymätön hähmä.

Positiivisuutta, sitä on juuri nyt kovin vaikea löytää.

Epäodottaja juo kahvia

Olemme puolison kanssa naapurikaupungissa, kun harhaudun (taas) ajattelemaan nykyisen adoptiomaailman ankeutta. Lentoja ei ole, lapsiesityksiä ei tule, moniin maihin ei pääse, palvelunantaja ei tiedota, kukaan ei tunnu ajavan adoptioasiaa nykytilanteessa, pian tulee varmaan uusi aalto ja syksy ainakin.

Aurinkoinen terassi, +18, edessä vohveli ja kuppi höyryävää kahvia -ja mielessä se yllättäen iskevä tyhjyys, johon tutustuin keväällä.

”Millaista sun odotus on nyt? Kun musta tämä tuntuu jo aika pessimistiseltä, että tuleekohan sieltä koskaan mitään lasta. Ei huvita käydä enää kirpparillakaan sillä silmällä katselemassa mitään.”

”No mä ajattelen että kyllä se tulee kun tulee. Silleen järkeilen vaan.”

”Ei kun tunnetasolla, miltä susta tuntuu odottaa juuri nyt?”

”Mä alan odottaa sitten kun ne paperit tulee tai puhelin soi.”

Tuona hetkenä toivon hartaasti pääseväni tuohon epäodotuksen tilaan itsekin. Sen aika vain taitaa olla minun osaltani mennyt. Olen jälleen nauttinut elämästä ja kesästä kaikin tavoin, mutta sylin tyhjyys muistuttaa itsestään aiempaa useammin.

Tulisi nyt edes jotakin uutisia paikallisilta viranomaisilta, mitä tahansa. Tämä koronan tuoma epätietoisuus kuormittaa enemmän kuin annan kenenkään ymmärtää, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut sitten maaliskuun.

Tietoja aidanvieruksilta

Kesäkuun alun jälkeen palvelunantaja vaikenee.

Googlaan avainsanoja ruotsiksi ja englanniksi, ja sitten tärppää: Ruotsista selviää, että kohdemaamme viranomaiset ovat jatkaneet työtään ja maan viranomaisvaltuuksilla toimivan järjestön hallitus on kokoontunut koko kevään, mutta hakumatkoilla olevien perheiden haastatteluja ei ole tehty eikä toistaiseksi tehdä. Siksi hakumatkakutsuja ei nyt tule, eikä ilmeisesti juuri lapsiesityksiäkään haastattelujen ja tuomioistuinkokoontumisten ruuhkautumisen välttämiseksi.

Paljon tyhjää parempi! Miksi Suomen vastaava järjestö ei jaa tätä tietoa kotisivuillaan?  Reilu ja avoin tiedotus olisi kaikkien etu, myös heidän, jotka nyt harkitsevat adoptiojunaan nousemista. (Kyllä kyllä, ymmärrän, että tämä on heidän bisneksensä, eikä tämäntyyppisten tiedon jakaminen tue sitä. Mutta, rakkaat tulevat odottajat: koko adoptiokenttä näyttää muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olevan nyt pysähdyksissä, mikä tarkoittaa sitä, että järjestöjen kotisivujen odotusaikatiedot voivat olla turhan toiveikkaita. Toki pidän sormia ristissä että näin ei ole, mutta tämä mahdollisuus on odottajan hyvä tiedostaa ja siitä palvelunantajaltaan kysellä.)

Me lähdemme viikoksi lomalle. Lennämme (ja usein matelemme) pitkin metsäpolkuja. Välillä treenaamme kahvakuullalla vuokramökissä, sitten ajamme toiseen kansallispuistoon ja löydämme itsemme jälleen ihan liian hankalalta polulta. Metsässä adoptio ei kulje mukana: onnistun unohtamaan sen ainakin kolmeksi perättäiseksi päiväksi, ihmeellistä -ja vapauttavaa.

Onnellisia kesäpäiviä juuri sinulle, rakas lukija! Meitä samassa veneessä olevia on monta, vaikka kenttä onkin juuri nyt kovin hiljainen. Kyllä tämä tästä.

Kirjekuoren kokoinen olemassaolo

Maksamme jatkoluvan, tai siis lupahakemuksen. Itse luvan myöntämistä jäämme odottelemaan syksyyn.

Taas käy kuten aiemminkin: kallis lasku lyhyellä maksuajalla melkein ilahduttaa. Me olemme edelleen olemassa! Jossakin tämän hiljaisen, pysähtyneen systeemin uumenissa meidän nimemme näkyvät edelleen. Ehkä ne jauhautuvat irtokirjaimiksi rattaiden välissä eikä niitä kukaan enää myöhemmin tunnista oikeiden ihmisten nimiksi, mutta ainakin olemme olleet olemassa taas yhden hetken.

Meidän jälkeemme tulleet ovat jo saaneet lapsiesityksiä, joten olemassaolomme kiistatta kaipaa vahvistusta. Miksi tämä prosessi ei etene?

Pitkänä viikonloppuna urheilemme itsemme tainnoksiin. Aurinko paistaa, kuksassa on vuorotellen jääkahvia ja sitä tavallista, kotimatkan pysähtymispaikoissa halailen tuttuja vauvoja.

Kuinkahan kauan vielä menee, että voin ottaa syliin oman lapsen?

Vaivihkaa on tullut kesä

Jotenkin tämän kevään vaihtuminen kesäksi on ollut aikaa, jolloin lähipiirissä on kyselty tavallista enemmän lapsiuutisista. Ehkä se johtuu koronan aiheuttamasta eristyksestä: kun taas näemme livenä, on adoptiokuvion päivitys toki osa kuulumisten vaihtoa. Toki.

Mutta kun mitään ei kuuluu.

Ja kun minäkin haluaisin kertoa että toki kuuluu. Ja että hyvää! Että olemme vihdoin ottaneet lakanan pois pinnasängyn päältä, että lentoja vertaillaan jo, että katsos, tässä on kuva meidän lapsestamme, eikö ole kaunis.

Mutta oikeasti siis ei kuulu, eikä palvelunantaja osaa kertoa juuri mitään. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä, miten asiat missäkin etenevät, tehdäänkö lapsiesitystyöskentelyä, mitä tapahtuu matkustussuosituksille, lentoyhtiöille, karanteenimääräyksille, koko globaalille adoptiomaailmalle. Ei kai tästä vuosien katkosta sentään tule, eihän?

Jotta en unohtaisi tätäkin outoa välitilaa, haluan kirjata alkukesästä muistiin tämän:

1. Pieni kummilapsi aukoo suutaan kuin linnunpoika, kun näkee soseen (minkä tahansa makuinen) lähestyvän. Hän on ihana, vain ja ainoastaan ihana.
2. Uusi polkupyörä -oikeastaan niitä on kaksi, puolisollakin omansa- on osoittautunut kevyeksi ja ergonomialtaan ilahduttavan osuvaksi. Sujahtelemme puolison kanssa muutaman kerran viikossa pitkin metsiä (aika usein myös rämmimme ja talutamme pyöriämme, me aloittelijat) ja unohdamme kaiken muun.
3. Lähipiiriin tulee koiranpentu. Pieni pehmeä pallo, joka yrittää syödä voikukkia ja joka luottaa jokaiseen ihmiseen kuin emoonsa.
4. Puoliso viettää mökkilomaa poikaporukalla. Minä teen ylipitkää työpäivää ennen kuin maailma siirtyy kesälomalle, ja nautin että ehdin niin tehdä.
5. Farkut tuntuvat hiukan väljemmiltä kuin ennen. Pitkän trikookevään jälkeen luulisi olevan toisin, mutta muutama sentti on tainnut hävitä. Tuntuu mukavalta. Muutenkin kuin numeroiden valossa.
6. Jo nyt tuntuu, että tämä kesä on ollut hyvä. Ei vimmaisaa loman odotusta, vaan jo nyt illoista ja vapaapäivistä nauttimista, kevyttä pienten reissujen suunnittelua, eväät repussa ja aurinkorasvan kiilto kasvoilla. Ja sääskimyrkyn tuoksu, toissapäivänä ensimmäisen kerran tälle vuodelle.

Kirje lastenkotiin

On kulunut vuosi siitä, kun lähetimme ensimmäisen kerran postia lastenkotiin. Silloin askartelimme  hienolle kartongille kuvia itsestämme ja kodistamme. Kuvia oli napsittu puolison syntymäpäivillä ja lisäksi oli käyty valokuvaamossa ottamassa muutama edustus-odotuskuva.

Nyt on tehtävä samoin, vaikkei kuvaamoon tänä vuonna mennä: kuulumiskirjeen oheen on laitettava kuvia meistä ja lastenhuoneesta. Kuvat ovat tällä kertaa helpompia kuin kirjoittaminen, viimeksi oli päinvastoin.

Nyt kyseessä ei ole enää harjoituskirje kuten adoptiovalmennuksessa, vaan ihan oikea kirje. Kirje heille, jotka voivat vaikuttaa meidän perheemme tulevaisuuteen käsittämättömällä tavalla. Heille, jotka valitsevat ihmisiä jonosta meidän takaamme. Heille, joille me olemme yksi perhe kymmenistä, ei ihan huono muttei varmasti paraskaan. Tavallinen, kuvissa vaivaantuneesti hymyilevä ja kerrostalossa asuva. Millä ihmeen perusteella he, tuntemattomat, voivat valita meidät jollekin lapselle vanhemmiksi?

Esimerkiksi tällä: kirjeessä kerromme odotusajan tunnelmista ja kuulumisistamme vuoden varrelta. Kirjoitamme (tai oikeastaan minä kirjoitan, puoliso korjaa kieliopin) olevamme tyytyväisiä ja terveitä, mutta myös hyvin valmiita ottamaan perheeseemme uuden ihmisen vaikka heti. Kerromme puolison laihdutuksesta ja lähipiirin vauvauutisista. Kaikki on totta mutta tuntuu epätodelliselta. Niin tärkeä kirje, ja tuosta noin vain se kirjoitetaan ja laitetaan postiin!

Muutaman viikon ajan kirjeen postittamisen jälkeen olen poikkeuksellisen hereillä puhelimeni suhteen: vastaan jokaiselle sähkö- ja puhelinmyyjälle reippaasti koko nimelläni, sillä eihän voi tietää jos SE puhelu jo tulisikin.

Vielä ei ole tullut. Onkohan  kirje jo luettu siellä jossain?