Baby steps

Nyt lapsiesityksestä tietävät suunnilleen kaikki. Ystävät, kaverit, sukulaiset, työn kautta enemmän ja vähemmän tutut ihmiset. Kerron mielelläni, mutta samalla mielessä on inhottavana se mahdollisuus, että jokin menee vielä pieleen. Että en jääkään vapaalle, lasta ei tule tai hakumatkalupa siirtyy kauas eteenpäin. Miten raskaana olijat uskaltavat ikinä kertoa raskaudestaan? Toki adoptio on helpompi salata vaikka hakumatkalta paluuseen asti.


Ensimmäisen syyslomapäivän iltana järjestän lapsen huoneen valmiiksi. Isäni on tapetoinut seinän niin kuin vain hän osaa, viimeisen päälle tarkasti. Pieni kirjahylly on sängyn vieressä, leikkikaupan ruuat hyllyillä.

Seuraavana päivänä järjestelen (taas) kaappien lastenvaatteet. Kummallista, mutta moni niistä vaatteista, joita ostin ennen lapsiesitystä, ei enää miellytäkään. Nyt kun tiedän, ketä toivottavasti ensi talvena noihin vaatteisiin puen, haluan ostaa vaatteita juuri häntä ajatellen. Onneksi ovat nettikirppikset!

Iltojen pimenemisen myötä aika tuntuu jälleen hidastuneen. Yhtenä päivänä opettelemme kokkaamaan kohdemaan ruokia, mikä on hauskaa. Silti: en millään haluaisi enää harjoitella! Haluaisin lapseni tänne, nyt, heti, tänään.

Odottajan mieli

Haluaisin kirjoittaa enemmän. Juuri nyt paljoakaan konkreettista ei vain ole kerrottavaksi. Huone odottaa, edelleen keskeneräisenä. On polkupyörä, lakanat, ei vielä pottaa. Me odotamme lupaa varata lentoliput.

Oman mielen liikkeet tässä vaiheessa prosessia ovat kiinnostavaa seurattavaa. Päivät ovat erilaisia: välillä katson Youtubesta ”gotcha day” -videoita ja mietin, millainen meidän ja lapsen tapaaminen tulee olemaan. Noilla videoilla soi useimmiten siirappinen musiikki, lapsi on peloissaan vieraan näköisistä aikuisista, ehkä itkeekin. Aikuiset itkevät (onnesta, oletan), ahdistuneen näköiselle lapselle tarjotaan leluja ja eilisessä videossa myös tikkaria ja keksejä. Aikuisten suuri onni ja lapsen tragedia tiivistyvät samaan hetkeen. Näinä hetkinä en tunne tekeväni oikein, minä lapsen pian vieraaseen ympäristöön tuova etuoikeutettu aikuinen. Kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse, lapsi siirretään, aikuiset saavat pitää tutun ympäristönsä. (Ja tottakai tiedän kansainvälisen adoption olevan viimesijainen vaihtoehto lapselle. Hänen etunsa. Tiedän, tiedän. Silti kurkkua kuristaa, usein.)

Joinakin päivinä kävelen aamulla leikkikentän ohi kevein askelein ja mietin, onko kurapuku parempi fleecevuorella vai ilman. Pakastan viimeisiä raparperejä ajatellen sitä, että ensi talvena voimme leipoa lapsen kanssa niistä piirakkaa. Varaan kirppispöydän, johon vien kaikki epämukaviksi korona-ajan etätyökautena muuttuneet toimistovaatteet: nythän vielä ehdin ja jaksan. Näinä hetkinä tunnen valtavaa iloa.

Ilahduttavaa on sekin, että kun esittelen lapsen kuvia, on useampi tuttu jo todennut: hänhän näyttää aivan isältään! Nauran ja kerron olevani ihan samaa mieltä. Ehkä yhdennäköisyys ei olekaan vain minun mieleni tuote, vaan jotain samaa heissä on? Isässä ja lapsessa. Voisikohan marraskuussa muuten jo viettää isänpäivää, vaikka isä ja lapsi ovat vielä erossa toisistaan, vai tuntuisiko se liian oudolta?

Ja sitten taas tulee hetki, jolloin ei hymyilytä yhtään. Mitä aika laitoksessa, lapsen varhainen elämä vailla pysyviä hoivasuhteita ovat hänelle tehneet? Riittääkö tavallisten ihmisten tavallinen elämä ja huolenpito paikkaamaan sen, mitä pitkäksi koronan vuoksi venynyt aika laitoksessa on saanut aikaan? Tuleeko murrosiästä kohtuuttoman vaikea, kouluvuosista taistelua ja perhe-elämästämme sietämättömän raskasta?

Näissä vaihtelevissa tunnelmissa aika siis kuluu. Päivä kerrallaan, mutta yllättävän nopeasti. Nopeammin kuin ennen lapsitietoa.

Konkretia lisääntyy

Ilmoitamme Kelaan. Menee viikko, ja postissa tulee tieto myönnetystä äitiysavustuksesta. Äitiyspakkauksen rahallisesta versiosta, tässä tapauksessa.

Menee kaksi viikkoa, ja taas tulee kirje. Nyt saamme ilmoituksen meille myönnetystä adoptiotuesta. Summa on maakohtainen, aina kuitenkin monta tuhatlappusta. Me saamme sillä ehkä lentoliput. Ehkä vähän muutakin, hakumatkan asiakirjakuluja tai jotakin.

Meillä on nyt myös sänky. Vuosia sitten ostettu pinnasänky tulee makuuhuoneeseemme, Torista löytynyt juniorisänky saa odottaa valmiina lapsen huoneessa.

Sijaisen rekrytointia töissä valmistellaan.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa asiat etenevät.

Odotus on tullut takaisin

Ensimmäiset viikot lapsitiedon jälkeen kuluivat vauhdilla. Viimeinen kesä kahden aikuisen perheessä, ajattelimme (ja puhuimmekin), nyt on nautittava tästä. Tehtävä kaikki mikä vähänkään houkuttaa. Mutta päivät kuluivat nopeasti eikä mitään kovin erikoista aikuispuuhaa tullut eteen: ehkä olemme todella jo riittävästi eläneet kahdestaan ja vain omien mielitekojemme pohjalta päiviä ja viikkoja suunnitellen.

Olen siis alkanut taas odottaa. Ehkä se tapahtui niinä viikkoina, jolloin valuin loma-ajatuksista takaisin työelämään, sen mietteisiin ja suunnitelmiin. Nyt odotan lupaa lähteä hakumatkalle, en enää puhelimen soimista. Yhtäkaikki, odotan taas vaikka luulin (väärin) tämän tunteen päättyvän lapsiesitykseen.

Nyt aika ei lennä, ei niin kuin vielä kesälomalla, lapsitiedon jälkeisessä euforiassa. Onneksi se kuitenkin kulkee, ja joka ilta käy mielessä ajatus siitä, että olemme todella jälleen päivän verran lähempänä kohtaamista.

Ostoksia, vähän vain

”Tuosta kuvasta tulee kyllä aina niin iloiseksi”, sanoo mies ja osoittaa pakastimen oveen magneetilla kiinnitettyä, A4-kokoista kuvaa lapsesta. Se on paljon mieheltä, jolle puhuminen tunteista ei ole aivan ominta itseä.

***
Minä vietän kesälomaa ja kierrän kirpputoreja. Ystävän samanikäinen lapsi (sen ystävän, jonka kanssa tätä matkaa yhdessä aloitettiin vuosia sitten) käyttää kokoa 104, ja arvelemme yhdessä, että meidän lapsemme voisi nyt olla häntä hitusen pienempi. Mutta entä hakumatkalla, hänhän varmaan kasvaa ennen sitä? Varmuudeksi ostan iloisen värisiä vaatteita muutamassa eri koossa. Varmuudeksi tosiaan, selitän itselleni, nythän on helppo ostaa ja aikaa kierrellä löytöjen perässä. Lisäksi silmää miellyttäviä vaatteita ei yhtäkkiä olekaan kovin paljon, nyt kun tiedän kenelle niitä haeskelen. Kivat, sukupuolta alleviivaamattomat kuosit näyttävät useimmiten jäävän kokoon 92, sen jälkeen tarjolla on prinsessoita ja glitteriä tytöille ja hämähäkkimiestä pojille. Alan ymmärtää, miksi vaikkapa POP:n ja monen kotimaisen valmistajan vaatteet eivät ole myynnissä pöytäkirppareilla, vaan netissä. Niitä haluavat monet muutkin.

***
Yhtenä iltana lähdemme miehen kanssa katsomaan turvaistuimia. Se taitaakin olla suurin ostos, joka meillä on edessämme: rattaat ovat odottaneet kaapissa jo useamman vuoden. Tämä myyjä on vuosia sitten samassa liikkeessä tavattua myyjää informatiivisempi, mutta myös me olemme nyt aiempaa uskottavampia ostajia: osaamme kertoa lapsemme (muutaman kuukauden takaisen) painon ja pituuden, ja hän esittelee sopivat vaihtoehdot ja vertailee niiden toiminnallisuuksia. Emme vielä osta, vaan samana iltana vertailemme vaihtoehtoja Autoliiton turvaistuintesteistä (kiitos niistä!). Vaihtoehdot vähenevät ja valinta selkenee. Maltammeko odottaa seuraavaa palkkapäivää vai pitäisikö ostaa jo nyt?

***
Samalla ostosreissulla mies huomaa liikkeen lastenreppujen valikoiman. Valikoimassa on monenlaisia eläinreppuja, ja mies valitsee lapselle leijonarepun. Se on hieno, sen kädet liikkuvat ja kieli myös, ja illalla se jo istuu takatassujen varassa lapsen tulevan huoneen nurkassa.

***
Kotimatkalla haemme vielä nettikirppikseltä ostetun Trunki-matkalaukun. Se on kuin uusi, mutta kun mies avaa sen kotona, pöllähtää sisältä vanhan talon (homeen) haju. Kiikutan laukun terassille aurinkoon tuulettumaan ja remmit pesuun. Aion vielä pestä laukun erikseen käsin, toivottavasti haju lähtee.

***
Viikon päästä olemme rautakaupassa. Lapsen huone on tapetoitava, edellisten asukkaiden teini-ikäisen lapsen valitsema mustansävyinen tapetti saa väistää. Löydämme pallokuosisen, neutraalin vaalean tapetin ja päätämme pyytää isääni tapetointiavuksi. Jospa isoisä ilahtuisi, kun pääsee mukaan valmisteluihin?

***
Naapurikaupungin ison sekatavaramyymälän tyhjennysmyynnistä mies ostaa legoja, minä leikkikaupan.

Lahja lapselle ja kirje viranomaisille

Maavastaavalta saamamme ohjeen mukaisesti teetämme lapselle Welcome-kansion. Siellä on -jälleen kerran- kuvia meistä ja kodistamme. Kuvissa seikkailee pieni pehmoeläin, joka esittelee taloa ja ihmisiä. Kansion oheen pakkaamme kuvissa näkyvän lelun ja toisenkin, aivan pienen.

Paketti on kaunis, kirjan värit ovat kirkkaat ja ne liitetään kohdemaassa onnellisuuteen ja juhlaan. Lisäilen sivuille vielä loput vuosia sitten ostetuista tarroista ja myös muutaman uuden. Yllättävää kyllä, ne vuosia sitten ostetut tarttuvat yhä.

Viranomaisille osoitetussa kirjeessä lupaamme huolehtia lapsesta parhaan kykymme mukaan ja tarjota hänelle rakastavan kodin. Oma virallisen englannin taitoni huojahtelee, joten mies kirjoittaa tekstin ensin koneelle englanniksi ja minä tekstaan sen sitten saamamme ohjeen mukaan kauniille paperille käsin.

Paketista kirjeineen otetaan vielä kuva, ja sitten käärö lähtee matkaan.

Suoraan kohdemaahan ja lastenkotiin meitä on ehdottomasti kielletty ottamasta yhteyttä, joten myös lapsen lahja menee perille palvelunantajan kautta. Se ei haittaa. Lapsi ehtii kyllä nähdä kuvamme ja leikkiä lahjoillaan, sillä hakumatka siintää vielä kuukausien päässä.

On käsittämättömän ihana ajatus saada antaa omalle lapselle lahja.

Päivä numero kuusi – vastaus lapsiesitykseen

Muutaman -neljän!- päivän kuluttua näen vihdoin puolison. Jollakin hämmästyttävällä tavalla olemme molemmat ilmeisesti onnistuneet säilyttämään toimintakykymme ilman, että olemme voineet jakaa tätä ihmettä fyysisesti samassa paikassa. Kun sitten vihdoin istumme yhdessä tutulla olohuoneen sohvalla, alkaa todellisuus hahmottua. Monta päivää kestäneen ällistyksen tilalle tulee sanomaton riemu, kaiken peittävä onni. Viimein kaikesta viime päivinä mielessä olleesta voi puhua kasvokkain: enää ei tarvitse suoriutua mistään, vaan saa rauhassa olla kotona niine tunteineen, joita lapsiesitys on herättänyt, mutta joita ei oikein ole ollut mahdollista pysähtyä pohtimaan. Mies koettaa ensin avata television, kai tottumuksesta, mutta vihjaan, että nyt voisi olla muutakin tekemistä.

Ja niin me puhumme yöhön asti kaikenlaista, järkevää ja kummallista, kuten: ”mites ne nämä perhevapaat”, ”olen jo katsonut sille pyörää”, ”ehditään saada molemmat rokotukset” ja ”mitähän se sitten syö”.

Olemme onnellisempia kuin koskaan. Puoliso hymyilee vienosti tauotta, tuo sama mies joka on yleensä ilmeeltään niin vakava. Lapsen kuva hänen puhelimessaan on merkitty sydämellä.

Päivänä numero kuusi ilmoitamme virallisesti hyväksyvämme meille tarjotun lapsiesityksen. Ennen sitä ehdimme konsultoida lääkäriä puhelimitse. Keskustelu on hyvä, mutta alan lähes itkeä, kun lääkäri pohtii ääneen sitä, miten tärkeää on, että vauvaa ja pientä lasta silitellään ja hänelle jutellaan. Me emme tiedä kuinka paljon meidän lastamme on silitetty. Lääkärin pohdinnan venyessä tunnen silkkaa fyysistä kipua, ja huomaan miehenkin painavan päätä käsiinsä.

Se lapsi, jota ei ehkä ole silitetty, on meidän lapsemme, ei kuka tahansa.

Päivä numero kolme – käytäntöä ja unelmointia

Kolmantena päivänä surffaan päivän pakollisten jälkeen netissä. Syököhän meidän lapsemme ikäinen syöttötuolissa? Nukkuuko pinnasängyssä vai juniorsängyssä? Millainen turvaistuin tarvitaan? Olisiko potta parempi kuin wc-istuimen supistaja, vai käyttääköhän hän vielä vaippoja?

Käyn myös kylässä adoptioperheessä. Elämä näyttää tavalliselta, mutta nyt vanhempi kertoo siitä, mikä ei näy. Sitäkin on.

Oma olo on kolmannen päivän iltana kevyt. Katson ihmisiä, töitä, elämää. Miten erilaiselta kaikki yhä näyttää.

Ensi kesänä taidamme voida mennä uimarannalle.

Päivä numero kaksi – lapsiesityksestä kertominen

Aamulla soitan vanhemmilleni. Äiti vastaa autosta ja varmistan, että puhelimen kaiutin on päällä. Alan itkeä jo ennen kuin saan sanaa suustani. ”Teistä on nyt sitten tullut kaksinkertaisia isovanhempia”, saan soperrettua. Äidin onni kuuluu puhelimessa: ”Ihanaa! Aivan ihanaa!”

Sitten soitan veljelle. Hän vastaa kaupasta. Onnittelen enoa. ”No sehän on hieno uutinen!” vastaa hän. Ikäero hänen lapseensa ei ole kovin suuri, voi miten iloinen ajatus se on. Serkukset!

Myös tärkeimmille ystäville on kerrottava. Mutta kenelle? Ja miten? Soittaisinko? Päädyn siihen, etten kykene tällä erää kertomaan uutista enää kenellekään jos haluan selvitä päivän pakollisista kuvioista – jotka onneksi alkavat vasta myöhemmin-, ja lähetän viestin muutamille lähimmille. Koska kaikki aivokapasiteettini ja kykyni tuottaa tekstiä puhelimen ruudulle ovat yhtäkkiä kadonneet, lähetän saman viestin kaikille:

”Me saatiin eilen lapsiesitys, pieni mustatukkainen ja ruskeasilmäinen (sukupuoli ja ikä). Näytän kuvia kun nähdään. Oon ihan pöllähtänyt!”

Vastaukseksi saan paljon rakastuneesti hymyileviä emojeja, sydämiä ja onnitteluita. Meidän puolestamme iloitaan, ja se koskettaa.

Muutaman viestinvaihdon jälkeen vaihdan vaatteet ja lähden kellon käskemänä liikkeelle. Automaattiohjaus jatkaa ja näyttää edelleen toimivan, onneksi. Olen samaan aikaan poissa ja enemmän läsnä kuin koskaan ennen. Tuntuu siltä kuin kaikki aistit olisivat auenneet. Ihmisiä virtaa ohi, keskustelen ja esiinnyn ja kuuntelen, ja samaan aikaan tunnen, siis fyysisesti tunnen, maailman olevan perustavalla tavalla jotenkin aivan erilainen kuin vielä toissapäivänä.

Illalla lähden kävelylle ja juttelen pitkään miespuolisen ystävän kanssa. Hänen elämäntilanteensa on toisenlainen, ja hän pahoittelee ettei oikein osaa fiilistellä tätä uutista. Sanon ettei se haittaa. Tämä asia on niin iso, että sana ”iloinen” ei tee oikeutta sille mitä se on ja miltä minusta tuntuu. Niin valtava asia, niin onnellinen, niin ihmeellinen. Niin merkillinen.

Että meille lapsi.

Lapsiesitys

Eräänä tavallisena päivänä olen poissa kotoa. Aurinko paistaa, mutta helle on hiukan viime viikkojen lämpötiloja kohtuullisempi. Verkkoyhteys katoaa tuntikausia myöhässä olevassa junassa aivan yllättäen. Ehkä ukkonen on rikkonut jonkin maston, ajattelen, ja annan asian olla. Puhelin jää päiväksi reppuun.

Tunnit kuluvat. Kun vihdoin kaivan puhelimen esiin tarkistaakseni verkon tilan, huomaan puolison soittaneen. Kolmesti.

Soitan takaisin. Hän ei vastaa. Menee pari minuuttia, ja hän soittaa. Keskustelu on niin meitä kahta, että se on kirjoitettava muutettavat muuttaen muistiin. Se menee näin:

Mies: ”Lapsi on annettu”.
Minä: ”Ai mikä lapsi?”
Mies: ”No lapsi.”
Minä: ”Ai joku lelu?”
Mies: ”No ei, kun lapsi. Se tuli.”
Minä: ”Siis mikä tuli?”
Mies: ”Se soitto.”

Loppua en sitten muistakaan. Mies lähettää minulle sähköpostiin lapsen tiedot ja kuvat. Hän on suloinen. Suuret nappisilmät ja musta tukka.

Ehdin lukea paperit tietokoneen ruudulta, mutta sitten on siirryttävä toisaalle ja laitettava tietokone kiinni. Automaattiohjaus onneksi toimii, sillä päässä ei tunnu liikkuvan mitään.

Loppupäivän ajatuksia en muista. Tunteen muistan.

Sinä iltana aurinko paistaa aivan erityisen kirkkaasti, se heijastuu veden pinnasta. Ukkonen jyrisee mutta pysyy kaukana. Ihmiset nauravat, tunnelma on hyvä, syön munkin ja toisenkin, voisin jäädä kellumaan tähän olemiseen ikuisesti – ja samalla sisäinen kiire yltyy: miksi tämä kestää näin pitkään? Päästäkää minut jo, maailmani on juuri liikahtanut sijoiltaan!

Kun vihdoin pääsen majapaikkaani, soitan puolisolle. Yhdessä käymme lapsiesityksen tietoja läpi. Puoliso on ehtinyt kääntää hankalat termit, minä koetan päästä kärryille. Jotakin terveydellistä taustatietoa on kerrottavaksi asti, mutta ei mitään huolestuttavaa.

En osaa yhtään sanoa, miltä tämä tuntuu. Olen iloinen, mutta ennen muuta olen ällistynyt. Tämä tunne on jotakin ihan muuta kuin mikään aiemmin kokemani, eikä sanastossani ole sille nimeä.

”Näin tavallisina päivinä ja näennäisen pienillä jutuilla tapahtuu aivan valtavan isoja asioita. Eikö ole ihmeellistä?” sanon puolisolle.

”Niin kai se aina on”, puoliso vastaa, ”ihan tavallisina päivinä.”