Yhtenä iltana

Ilmastointi humisee. On kuuma, sisällä ja ulkona. Työpaikan mustekynä rapisee miehen täyttäessä viimeistä ennakkoselvityslomaketta. Jossain kaukana alhaalla kiertää miljoonakaupungin loputon liikenne.

Lelut on purettu matkalaukuista hotellihuoneen pöydälle. Mukaan lastenkodille otetaan vain osa, tutustumista helpottamaan. Mukaan lähtevä lapsen reppu (se, jonka mies valitsi kaupasta lähes vuosi sitten) saa sisäänsä pillikaakaon, palapelin ja pari pientä lelua. Minun laukkuuni tulee vesipullo, vaahtokarkkeja Ikean uudelleensuljettavassa pussissa ja suloinen pehmoeläin.

Aiemmin päivällä jännitti, enää ei. Olen iloinen, olo on kevyt, äsken lauloin läpi tuttuja laululeikkejä. Kuvasimme hämärällä parvekkeella lapselle videon, jossa kerroimme vähän ajatuksistamme. Sitä ennen haimme kaupasta ruokaa, jota lapsi ehkä voisi haluta syödä – syökö, ei aavistustakaan.

Kerjäävät ja töitä tekevät, suloiset lapset kadulla kouraisevat sydäntä toisella tapaa kuin koskaan ennen. En ole kestää maailman epäreiluutta, en nyt kun vien pian yhden lapsen juuriltaan tuhansien kilometrien päähän, ja samalla tiedän, että parasta olisi saada pysyä omien joukossa, syntymäperheen parissa. Mutta se ei ole mahdollista, ja siksi juuri tämän lapsen elämä liittyy meidän kahden elämään aivan pian.

Muutaman kilometrin päässä hän siis on. Nukkuu, on kenties saanut kuulla että huomenna omat äiti ja isä tulevat ja sitten hän lentää heidän kanssaan kauas. On ehkä iloinen, ehkä jännittynyt -en tiedä. Tuo rakas pieni ihminen, pian tapaamme.

Kahden elämän välissä

Tämän postauksen olen kirjoittanut ja ajastanut jossain lähtöluvan saapumisen ja lähdön välissä. Palaan ajan tasalle kun hetki on sopiva, mutta jotakin halusin kirjoittaa muistiin myös tästä kohdasta elämää.

Puolison ilmoitettua lähtöluvan saapumisesta (olin juuri kahvilla kollegan kanssa) aloin tietenkin ensi töikseni itkeä. Helpotuksesta. Käsittämätön paino, koko talven ja kevään raskaammaksi muuttunut, valahti sekunnissa lattialle ja katosi. Otin kahvikupin mukaani, sopersin jotakin tyyliin ”meen nyt tekemään sen vanhempainvapaa-anomuksen” ja melkein juoksin taukotilasta työhuoneeseen.

Pää oli tyhjä, mutta älysin jotenkin tarkistaa Kelan sivujen laskurista vanhempainvapaan keston. Siitä ajankohta (jonka tietenkin kirjoitin väärin) sähköpostiin, joka pomoille ja sijaiselle, sitten loppupäivä töitä. Päivä oli viikon kiireisin.

Tuon päivän jälkeen olen vahvistanut lapsen hoitoonottopäivän, varannut lennot (Finnairin asiakaspalvelussa oli sekä ruuhkaa että erinomainen palvelu), hotellit, sopinut suurlähetystön ja DVV:n käyntiajan, penkonut läpi vuosien mittaan kertyneet paperit, tuskaillut huonoja ja keskenään ristiriitaisia ohjeita, miettinyt tomaatintaimilleni hoitajan, ilmoittanut hoitoonottopäivän sosiaalityöntekijällemme ja lähtöajan lähimmille, tilannut pitkään säilyvää ruokaa kotiin, juonut viiniä, ostanut lapselle särky- ja ripulilääkettä, pakannut matkalaukkuun kasan leluja ja koonnut pyöräkärryn (tai mies kokosi).

”Miltä nyt tuntuu?” kysyi työkaveri lähtökahveillani. Vastasin, että helpottuneelta, kevyeltä, iloiselta, odottavalta. Ei yhtään haikealta. Olo oli kevyempi kuin koko alkuvuonna. Viime töikseni jätin läppärin työpöydälle ja annoin avaimet sijaiselle. Sormi nousi vesilasista (muka vaikeasti korvattava asiantuntija, hah!), ja peruutin auton paikaltaan aurinkoiseen perjantai-iltaan.

Vielä on tehtävää: on vaihdettava kesärenkaat ja kiinnitettävä turvaistuin, haettava viisumi ja hoidettava muutakin asiakirjaliikennettä, tilattava vakuutustodistukset englanniksi ja ostettava lapselle oma matkavakuutus, etsittävä kesävaatteita ja pakattava ne, sovittava postin tyhjennys, tulostettava ”ei mainoksia”-tarra postilaatikkoon ja hoidettava mansikantaimet talvisäilöstä ruukkuihin. Ja nähtävä lapsettomia ystäviä, kun lasta ei vielä ole. (Kummallista, miten tärkeältä sekin tuntuu. Lapsiperheiden näkeminen paluun jälkeen tuntuu luontevalta, mutta haluaako kukaan lapseton tulla tapaamaan minua leikkikentälle? Lenkkiseuraa ja aikuisten asioiden puhujaa minusta ei matkan jälkeen ihan heti taida tulla.)

Yhteenvetona:
Aika kohti lähtöpäivää on lentänyt. En stressaa, lasken päiviä ja kuuntelen aamulenkillä laulavia lintuja. Ja ihan pian meitä on kolme.

Edelleen kotona

Otsikossa olennainen käy ilmi. Täällä olemme, arki jatkaa tavallista rataansa. Olen sentään nostanut matkalaukut tuulettumaan terassille ja koonnut lapsen hakumatkalle mukaan otettavat vaatteet ja lelut hänen sängylleen, mutta siinä kaikki.

En olisi uskonut, että vielä tässäkin vaiheessa asiat voivat viipyä, mutta voivathan ne. Mikään tässä prosessissa ei ole sujunut palvelunantajan kotisivujen antamien aika-arvioiden puitteissa ja monien taitekohtien kuukauden-parin odottelukausista he eivät optimistisissa arvioissaan edes kerro.

Epätoivon (eikö tämä ikinä lopu), suuttumuksen (kuka siellä kuhnailee?!) ja surun (lapsi vain kasvaa kasvamistaan ilman perhettä) täyttämät päivät ovat äärimmäisen pitkiä ja turhauttavia. Onneksi on töitä, vaikka juuri nyt normaalikapasiteetistani käytössä on ehkä 60 %. Ja illat ne vasta pitkiä ovatkin: katsomme televisiota, saunomme ja kuuntelemme hiljaista kotia. Urheilu tuntuu raskaalta, äänikirjat ikäviltä ja lähipiirin ihmisillä on korona. Lunta sataa.

Ihmeellinen, tympeä ja raskas välivaihe tämäkin. Lisäksi saatan alkaa tilanteesta riippuen joko nauramaan, itkemään tai huutamaan, kun minulta seuraavan kerran kysytään, onko kohdemaasta kuulunut mitään.

Lapsen etua tämä prosessi ei palvele, sanottiinpa mitä tahansa.

Valitsisinko adoption nyt?

Tämä blogi on saanut vuosien mittaan yllättävän paljon lukijoita (viime vuonna täällä käytiin reilut 37 000 kertaa, hurjaa!). Koska luettavaa on paljon eikä uutena mukaan liittynyt lukija jaksa ehkä kahlata läpi ihan kaikkea, tuntuu hyvältä kurkistaa olan yli menneeseen. Mitä ajattelin silloin kun tähän junaan noustiin, mitä nyt? Tekisinkö jotakin toisin? Yritän kuvata ajatuksiani tähän mahdollisimman avoimesti huolimatta niiden keskeneräisyydestä, sillä tiedän, että lukijoissa on heitäkin, jotka adoptiota harkitsevat. Kenenkään suuriin pohdintoihin en halua enkä voi vaikuttaa, mutta jonkinlaista rehellistä ääneen ajattelua muistan tuossa vaiheessa itse kaivanneeni, ja siihen nyt pyrin.

Mistä siis lähdettiin?
Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä jostakin vuoden 2006 paikkeilta asti, ja pitkien ja makaronilla sinniteltyjen opiskeluvuosien jälkeen olimme asettuneet nykyiseen kotikaupunkiimme. Oli (pieni) omistusasunto, molemmilla vakituiset työt, aina matkaliput jonnekin päin varattuna ja elämä kaikkineen hyvin onnellista.

Suhteemme alkuvuosina meillä kummallakaan ei ollut ollut vahvaa halua saada lapsi, mutta kuitenkin ajatus lapsesta tai lapsista alkoi vuosien mittaan tuntua myönteiseltä mahdollisuudelta -sitten joskus, totesimme aika ajoin. Vuoden 2015 paikkeilla havahduimme siihen tosiseikkaan, että lapsiperheellistyminen olisi viisasta aloittaa, koska minusta oli tullut kolkytplus ja elämästä nyt ei koskaan tiedä. Ajattelimme molemmat jo tuolloin että voisimme hyvin adoptoida lapsen, mutta kun tutkimme adoption realiteetteja (eli lähinnä prosessin vaatimaa aikaa ja rahaa), päätimme kuitenkin katsoa ensin, syntyisikö meille biologinen lapsi.

Lasta ei biologisen oven avaamisesta huolimatta alkanut kuulua, joten siirryimme vuonna 2017 adoptiopolulle. Adoptiosta oli tosiaan mahdollisuutena puhuttu jo ennen varsinaista lapsitoivetta ja myös toiveen kasvettua haluksi saada lapsi, joten päätös adoptioneuvontaan ilmoittautumisesta oli varsin helppo. Lapsuudessani tuttavapiiriimme oli kuulunut adoptiolapsia, ja muutenkin ajatus adoptiosta oli aina tuntunut jotenkin omalta: jos me kerran kaipasimme lasta, ja jossain lapsi kaipasi vanhempia, miksi meidän pitäisi yrittää saada biologinen lapsi etenkään, kun sellaista ei nyt ollut kuulunut emmekä edes kokeneet voimakasta toivetta juuri biologisen jälkeläisen saamiseen? Mehän toivoimme vain lasta ja elämää lapsiperheenä. Tiesimme, että adoptio tulisi viemään aikaa, ja sekin sopi meille, sillä elämä kaksin oli hyvää ja adoptio-odottajan lakisääteinen yläikärajakin oli vielä kovin, kovin kaukana. Hyvinhän tässä muutama vuosi menisi.

Mitä ajattelen tästä kaikesta nyt?
Maailma on muuttunut odotusprosessimme aikana lähtötilanteeseen nähden hyvin erilaiseksi. Kun me uskalsimme ratkaisun tehdessämme luottaa siihen, että maailma voisi pysyä suunnilleen entisen kaltaisena tulevina vuosina (heh), ei samanlaista perusluottamusta lähiaikojen ennustettavuuteen enää ole. Voi siis olla, että ehkä nyt päätyisin valitsemaan ensin lapsettomuushoitojonoon ilmoittautumisen. Adoptioprosessi kun on hyvin, hyvin hauras, ja jokainen yhteiskunnallinen järistys voi vavisuttaa sen perustuksia pohjia myöten. Sitä emme aikanaan ymmärtäneet riittävästi ajatella, eivätkä suuret muutokset myöskään tuntuneet lainkaan realistisilta. Meille tuttu maailma oli pysynyt vakaasti raiteillaan Neuvostoliiton romahduksesta asti, mikä sen kaiken nyt sotkisi?

Sen sijaan perusajatus siitä, että meitä on kaksi turvallista aikuista, joiden elämässä on tilaa ja toive lapsesta, ja jossain on vanhempia tarvitseva lapsi, ei ole muuttunut. Jos ajat olisivat vakaammat, lähtisin edelleen adoptiopolulle empimättä hetkeäkään.

Biologisen siteen merkitystä en noina päätöksenteon vuosina ymmärtänyt, enkä ehkä jossain mielessä ymmärrä edelleenkään. Prosessoin asiaa joitakin vuosia sitten enemmän, kun veljeni perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi. Hän oli kuin ilmetty isänsä suuria silmiä, hentoa ruumiinrakennetta ja vaaleita hiuksiaan myöten. On ollut valtavan suuri ilo, että saan nähdä hänessä pienen sukuni biologisen jatkumon. Ja samalla en vieläkään osaa kaivata sitä jatkumoa itsestäni eteenpäin. Näin on hyvä.

Puhtaan taloudellisesti adoptiopäätös on näin vuosina ollut kalliimpi kuin yksikään palvelunantajan laskelma antaa ymmärtää. Taloudellisista syistä ainakaan kahden keskituloisen perheessä adoptiosta ei täällä pääkaupunkiseudun ulkopuolella tarvitse luopua, mutta tällä kokemuksella varautuisin prosessin kestoon ja vuosien mittaan kertyviin kuluihin myös taloudellisesti. Ajan kuluessa myös turvattu työpaikka voi lomauttaa ja hurjempiakin elämänmuutoksia sattua: nämä kaikki huojuttavat paitsi ehkä koko adoption juridista perustaa, myös sen taloudellista pohjaa. Silloin helpottaa laihakin lohtu, kuten vaikkapa se, että nopealla aikataululla tulevaa kahden tuhannen euron laskua varten on tilillä rahaa.

Näin vuoden 2022 ensimmäisellä kvartaalilla päätyisin siis toisenlaiseen ratkaisuun kuin noina taannoisina päätöksenteon vuosina. Adoption epävarmuudesta puhuttiin paljon jo meidän aloittaessamme prosessia, mutta vasta viime vuosina tuon sanan merkitys alkanut konkretisoitua. Terveystilanteen (oman ja muiden) muutokset, raha, yhteiskunnallinen tilanne, maailmanpolitiikka, adoption historian julkinen tarkastelu… muutos näistä missä tahansa voi tarkoittaa perustavanlaatuista muutosta adoptio-odottajan elämässä. En kadu, enkä ole katunut tähän prosessiin lähtemistä, mutta tässä tilanteessa en ehkä suosittelisi omaa valintaamme ystävilleni.

Mutta jos joku tälle tielle lähtisi, sanoisin kenties näin: Onnea, et valinnut väärin! Edessäsi on mielenkiintoinen matka. Tulet oppimaan paljon itsestäsi, mutta myös mahdollisesta puolisostasi ja kansainvälisestä viranomaisyhteistyöstä. Saat miettiä sellaisia eettisiä kysymyksiä, joihin ei vain ole absoluuttisen oikeita vastauksia. Viimeistään tällä tiellä saat tuntea, millaista on päästää irti (kuvitteellisesta) hallinnan tunteesta elämän suurissa kysymyksissä. Tutustut moniin uusiin ihmisiin, joista kukaan ei ole kiinnostunut ammatistasi tai asemastasi, jotka tukevat sinua läpi prosessiin kuluvien vuosien ja jotka eivät pääosin edes yritä antaa sinulle neuvoja lapsiperhe-elämään ta mihinkään muuhunkaan. Ja jonakin päivänä ehkä näet kuvan lapsesta, joka tuntuu oudon tutulta ja rakkaalta, vaikket ole vielä edes tavannut häntä.

Sillä eihän näitä valintoja tehdä suosituksien mukaan tai niistä riippumatta: ne tehdään sydämellä, sielulla (vähän myös järjellä), koska lopulta harva asia maailmassa on niin suuri ja ihmeellinen kuin ihmisen halu rakastaa ja jakaa elämää toisten ihmisten kanssa, olivatpa nämä lapsia tai aikuisia.

Kumpi ehtii ensin: kriisi vai lapsi?

Naistenpäivää ei tänä vuonna juhlittu. Mies halasi puolen päivän aikaan, ja illan tuijotimme vuorotellen Twitteriä ja television sotauutisia. Niin olemme tehneet joka päivä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ajatukset hyppivät lapsuuden pomppupallon lailla hallitsemattomasti globaalin etelän ja kriisiytyvän Euroopan välillä.

Olenko tuomassa lapsen köyhästä maasta ehkä turvattomaksi muuttuvaan maahan? Olisiko hänen parempi jäädä sinne missä hän nyt on, jos Venäjä alkaa kiristää Suomea sotilaallisesti -estääkseen vaikkapa NATO:on liittymisen- ja joidenkin vuosien päästä mekin pelkäämme ohjusiskua? Vai onko sittenkin tärkeintä saada perhe ja olla rakastettu, olosuhteista riippumatta? Voihan Suomi pysyä kriiseistä vapaanakin ja arki jatkua ennallaan, mihin en toki jaksa itse juuri nyt uskoa.

Niin: kukaan ei voi sanoa, mikä on parasta, koska kukaan ei tunne tulevaisuutta. Me voimme vain varautua niihin huonoihinkin skenaarioihin ja toivoa, että kaikki menee parhain päin.

Kutsun pitäisi tulla ihan pian. Vaikka ensi viikolla. Ihan pian voisimme olla lentokoneessa. Tai kuukauden sisällä kuitenkin. Jännitystä, pelkoa, epäilystä, pahimpaan (henkilökohtaisesti ja valtiotasolla) varautumista, parhaan toivomista (sekä meille kolmelle että Euroopalle). Niistä on tämä päivä tehty, varmaan myös huominen.

Ja niin tyhjäksi tämä kauhun ja toivon välillä tasapainottelu on minut vienyt, että muuta ei maailmassani juuri nyt ole. Lapsi ja sota, sota ja lapsi.

(Tämä kirjoitus tuskin antaa kenellekään mitään, mutta koska kirjoitan ennen kaikkea odotuspäiväkirjaa itselleni, haluan tämänkin kaoottisen olon ja nämä ajatukset muistaa. Että tällainenkin vaihe tälle matkalle mahtui.)

Mitä mahtuu yhteen adoptioprosessiin?

Näemmä ainakin yksi sota, yksi vuosia kestävä kulkutauti, pari lähipiirin kuolemantapausta ja terveysmurheita. Onneksi myös syntyneitä kummilapsia, uusi koti, aiempaa helpommin perhe-elämään sovitettavissa oleva työ, paljon matkustamista (ennen sitä kulkutautia) ja niitä kasvatuslaatikoita, joissa porkkanat venähtivät ylipitkiksi.

Viime aikoina olemme aktivoituneet palvelunantajan suuntaan. Kun tieto kontaktissamme ilmenneistä viiveistä on saavuttanut meidät, olemme lähettäneet palvelunantajallemme useamman sähköpostin ja soittaneetkin muutaman kerran. Niin ovat tehneet muutkin, saamme tietää. Oman asian edistäminen ei ole ihan helppoa, ei meille kilteille ja ”ei saa olla vaivoiksi”-tyypeille, mutta sen verran kovasti ovat hälytyskellot soineet, että olemme ylittäneet epämukavuuden rajan ja edistäneet asiaamme. Katsotaan riittääkö se.

Nyt aletaan olla siinä vaiheessa, että lähtöluvan pitäisi tulla kuukauden sisällä. Tulisipa! Kiristyvä tilanne Euroopassahan tästä vielä puuttuikin. Seuraan aamusta iltaan uutisia ja huomaan miettiväni sitä, että onneksi muutaman tunnin ajomatkan päässä mökillä on lähde ja varaava takka. Ja puuta. Ja meillä kotivara edes muutamaksi päiväksi. Lenkkipoluilla olen jopa ajatellut matkaa pienen mustatukkaisen lapsen kanssa Ruotsin rajalle evakkoon. Sitä että mies jää tänne, puolustamaan kotia. Ajatuksia, jotka ovat vielä kaukana todellisuudesta, mutta viiden tai kymmenen vuoden päästä ehkä eivät.

Ehkä olisi syytä kaventaa uutisikkunaa. Hiihtää enemmän, miettiä vähemmän. Paastota sokerista (yritän ihan oikeasti katkaista stressin vuoksi käsistä karanneen karkinsyönnin). Ja kyllä: tehdä lista siitä, mitä hakumatkalle olisi syytä pakata mukaan.

Kuudes vuosi ja nauttikaa nyt

Vaivihkaa, huomaamatta alkoi adoptioprosessimme kuudes vuosi. Viisi vuotta, arvelimme muka-pessimistisesti prosessin alussa, vaikka salaa tartuimme palvelunantajien aika-arvioihin, jotka puhuivat paljon vähemmästä. Kovin kaukana alkuperäisestä aika-arviosta ei siis olla vieläkään, vaikka juuri nyt kaikki on jälleen kerran pysähdyksissä.

Vertaisista on tässä tilanteessa iloa: maailmassa on muutama ihminen, jotka tietävät tasan, millaista tämä juuri nyt on. Miltä tuntuu kun tiedät, ketä odotat, mutta heräät joka aamu tietäen myös sen, että et saa tietoa siitä, missä mennään ja miksi asiat ovat pysähdyksissä. Kun palvelunantaja puhuu epämääräisiä, ja kun ostat nettikirpputorilta ensisukset vaikka epäilet lapsen tulevan kotiin vasta kun maa vihertää. Hänen pitäisi tulla keväthangille, mutta päivä päivältä se tuntuu epätodennäköisemmältä.

Yhtenä iltana urheilen ystävän kanssa. Puhallan hänelle turhautumistani ja väsymystäni (elämässä on juuri nyt muitakin huolia kuin adoptio), kerron hiljaisista, pitkistä illoista. Mitä sanoo ystävä? ”Nauttikaa nyt tuosta, katsokaa vaikka Netflixiä!”

Hymyilen väsyneemmin kuin ehkä ikinä. ”Me ei voida, me vihataan tätä” vastaan tietoisen dramaattisesti, mutta taustalla kohoava ärtymys on aitoa.

Viime kesänä todistin samaa ilmiötä ystävän ollessa viimeisillään raskaana. Olimme opiskelukavereiden tapaamisessa, ja kahden leikki-ikäisen äiti sanoi ystävälleni juuri tuon saman kliseen. Että nautihan nyt ja odotapa vain mitä se todellisuus sitten on. Kuin lupaillen tapahtuvaksi jotakin pahaa, josta hän jo tiesi mutta ystäväni -tuo hyvää toivova raukka- ei.

Mitä tämä puhe oikein on? Ja ovatko miehet yhtä omituisia toisilleen, kuin manaten kaikkea ikävää ja raskasta hänelle, joka lapsiperhe-elämää kaikkein eniten toivoo? Kuin haluten tietoisesti pyyhkiä toivon siitä, että tulossa olisi jotakin hyvää?

Miksi kukaan ei sano: ”Jaksakaa vielä, tämä on kaikkien vuosien ja kuukausien väärti, uskokaa pois!”

Sano sinä, lukijani, väsyneelle odottajalle niin. Ja kiitos sinä, joka et koskaan ole tuota ”odotahan vain!”-lausetta minulle tarjonnut vaikka lapsiperhe-elämä olisi ollut millaista. Ja kiitos vielä sinä, joka olet kertonut, miten antoisaa elämä lapsen kanssa voi olla. Monenlaista, erilaista, mutta odottamisen arvoista.

Yksi viikko

Odottajan viikko alkaa sunnuntaina. Sunnuntaina mieli on jo aamusta valoisa: jihuu, huomenna alkaa uusi viikko, monta päivää jolloin hakumatkalupa voi kilahtaa sähköpostiin. Iltapäivällä pitkä kävely valoisassa säässä ystävän kanssa, ihanaa.

Maanantaiaamuna väsyttää, mutta olo piristyy aamulenkillä. Tästäkin viikosta selvitään! Lenkin jälkeen työkone auki ja kahvi tippumaan. Facebookin adoptiopalstoilla on hiljaista, viikonloppuna kerrottavaa ei koskaan tule. Työpäivä sen sijaan on täysi, niin maanantait aina ovat. Iltapäivällä tulee ruokalähetys, puran sen jääkaappiin työn ohessa.

Tiistaikin alkaa aamulenkillä, ja puurolla kuten aina. Puoliso nauttii omasta vapaapäivästään nukkumalla pitkään. Lounaaksi hän hakee meille sushit ja vetäytyy sitten luoviin touhuihinsa. Minä naputtelen neljään asti, sitten ärhäkkä puolen tunnin kehonpainotreeni ja loppuilta meneekin loikoillen.

Keskiviikkona teen aamulla lumitöitä, lenkille ei tässä tuiskussa viitsi lähteä. Alkuviikon reipas, hyvä mieli alkaa kääntyä: viikko on jo puolessa eikä mitään kuulu. Leivon illalla mieltä piristämään wilhelmiina-pikkuleipiä, niitä lapsuudesta tuttuja, ja syön heti puolet sohvalla telkkarin ääressä.

Torstaina taas lenkille heti aamulla. Viikko melkein ohi: hyvää on se, että suurin työsuma on ehkä purettu, huonoa taas se, että alan olla varma siitä ettei prosessimme etene tälläkään viikolla. Kirjoitan maavastaavalle sähköpostin, jossa esitän yksityiskohtaisia kysymyksiä prosessimme eteen tehdyistä toimista. Saan vastaukseksi yleistä vakuuttelua siitä, että kaikenlaista tehdään ja on tehtykin, siinä kaikki. Niin ja tsemppiä viime hetkiin. Päivällisen jälkeen puhkun turhautumistani ladulla, mies on illan töissä. Hiihdon jälkeen sohvalle ja sekalaista tv:tä urheilusta dokumentteihin ja Ukrainaan.

Perjantaiaamusta puuttuu perjantain tuntu. Teen töitä, mutta puhti on jokseenkin poissa. Päätän työpäivän aiemmin ja teen lasagnea, jonka jälkeen huhkin puoli tuntia kahvakuulan kanssa. Illalla käsitöitä. Edessä häämöttävän vapaan ansiosta pieni ilo luikertelee kuitenkin mieleen. Menen varhain nukkumaan.

Lauantaiaamuna hiihdän rauhassa tunnin ennen latujen ruuhkautumista. Sitten kotiin ja aamukahville. Puuhastelua kotona, ruoanlaittoa parinkin aterian verran, referaatti kurssikirjasta. Kouvolan lakritsaa. Hyvä päivä.

Odotusta ja koronapakoilua

Takana on neljäs viikko eristäytymistä. Varovaisia olimme toki jo aiemmin. Nyt olemme siirtyneet kuitenkin jo ihan nextille levelille, sillä kun hakumatkalle lähtö tulee, emme pääse Helsinki-Vantaata pitemmälle jos jommankumman pcr-testi on positiivinen. Ja kuten koko maailma kai jo tietää, korona voi näkyä testissä positiivisena kuukausia taudin jälkeenkin. Ja silloin ei lentokoneeseen ole asiaa. Huh.

Siirrymme siis kauppareissujen sijaan tilaamaan ruokaa kotiinkuljetuspalvelulla. Rahaa säästyy, mutta kaupassakäynti on myös tuonut vaihtelua yksitoikkoisiin korona-ajan iltoihin. Ei tuo enää, riski on liian suuri.

Mies peruu poikien mökkiviikonlopun. Kotitestaus ei ole tarpeeksi varma, ei millään.

Minä en käy missään. Muutamaa kaveria tapaan ulkoilun merkeissä, ja sekin huolestuttaa. Olemmeko liian lähellä?

Vanhempani pistäytyvät. Istumme kahvipöydässä vuorotellen niin, että ei-kahvittelijat asettuvat kauemmas olohuoneeseen maskeissaan. Isä on leiponut muffinseja ja tuo niitä tuliaisina.

Etätyöt jatkuvat. Kun joudun pakon edessä käymään toimistolla, hipsin ympäriinsä ffp2-maskissani. Samoin mies. Ei kahveja, ei lounasjuttelua, ei enää.

Kauankohan tätä vaihetta jatkuu? On ikävä kaikkea tavallista, ystäviä, kummilapsia, kahviloita ja nauraen kerrottuja juttuja työkaverin huoneessa. Tapahtumia ja kaupan karkkihyllyn äärellä pyörimistä. Sitä kaikkea tavallista, jota viime vuosina koronasta huolimatta on kuitenkin myös ollut.

Mutta ei auta: samalla kun yhteiskunta -taas kerran- aukeaa, hakumatkaa odottava kiristää omat terveysturvallisuuskäytänteensä äärilleen.

Kovin kauaa tätä ei jaksa. Vai jaksaako sittenkin, jos jaksamattomuuden hinta on ylimääräinen kuukausi tai kolme ilman omaa lasta?