Olen aina pitänyt itseäni perusreippaana ihmisenä. Sellaisena, joka juttelee tuntemattomille perhejuhlissa, tarjoutuu ajamaan kapeilla vuoristoteillä, haluaa suurkaupungissa poistua pääkaduilta ja maistaa niitä kummallisia ruokia. Joka katsoo matkustaessaan kohteen kiinnostavuuden ennen matkustustiedotetta, laulaa (pakon edessä) julkisesti ilman erityistä laulutaitoa ja niin edelleen.
Olen koko aikuisikäni pyrkinyt siihen, että ainakaan rohkeuden puute ei estä asioita tapahtumasta, järki ja harkinta toki ovat toki sitten toinen juttu. Mutta ei nössöily.
Nyt jokin on muuttunut.
Minusta on tullut varovainen. Ei asioissa, joiden riskit ovat henkisiä (häpeän ja harmituksen kanssa voin kyllä jotenkin elää edelleen), mutta marginaalisetkin fyysiset riskit tuntuvat yhtäkkiä kamalilta.
Siispä: ei enää kipeänä töiden tekemistä, ei matkoja epämääräisillä lentoyhtiöillä, ei kaupunkipyöräilyä ilman kypärää.
Kuka tämä uusi tyyppi oikein on? Mistä hän tuli elämääni, ja pääsenkö hänestä enää koskaan eroon?
Tämä vastasyntynyt ja kutsumatta seuraani liittynyt riskianalyytikko ärsyttää itseäni, ja muutama kaverikin on jo saanut hänestä osansa.
Minä, joka en koskaan ole suostunut sanomaan, että pelottaa, olen joutunut tunnustamaan sen jo muutamaankin otteeseen. Pelko on estänyt asioita tapahtumasta, saanut näkemään huolia, joita en ennen tuntenut.
Jos pelkkä odotus tekee minusta tällaisen, millaista elämä lapsen kanssa mahtaa olla?
