Äitienpäivä 2019

Vietämme äitienpäivää kaukana kotoa. Paikallisessa, päivän teeman mukaisessa musiikkitapahtumassa minulle ojennetaan ovella vaaleanpunainen neilikka. Hyvää äitienpäivää!

Ensin kiusaannun. Tekee mieli tuupata kukka takaisin antajalleen,  mutten kehtaa tehdä niin enkä halua selitellä. Kukka on kaunis, mutta lähtiessämme se jää pöytään, kai vahingossa.

Jälkeenpäin hymyilyttää silti.

Raskaana olevista naisista puhutaan usein odottavia äiteinä, joten voisiko adoptio-odottajakin olla sellainen? Lapsi on aivan yhtä todellinen siellä jossain kuin hän, joka kasvaa Suomessa äitinsä ihon alla. Meidän yhteytemme toisiimme on erilainen: minä mietin pientä ja tummaa lasta, jonka kasvoja en osaa kuvitella, hänelle ehkä kerrotaan että tulevaisuudessa ikiomat äiti ja isä hakevat sinut kotiin.

Ja sitten jonakin päivänä nämä tarinat yhdistetään ja me synnymme toisillemme.

Patetiaa on vaikea välttää. Ulkopuolisille näkyvä todellisuus on tämä: juon kuohuviiniä, kuuntelen musiikkia ja naureskelen matkaseuran vitsailulle. Heti aamusta lähetän äidilleni viestin, jossa kerron viranomaisvahvistuksen saapumisesta ja tämänhetkisen arvion lapsitiedon saapumisajasta. Äiti vastaa, että häntä alkaa nyt jännittää.

Froteinen kristallipallo

Adoptioprosessi on omiaan herättämään ihmisessä ainakin lievästi maagisia  ajatuksia. Yksi jos toinen kertoo siitä, miten tuleva vanhempi menee yöllä parvekkeelle (kuin siinä Jenni Vartiaisen laulussa konsanaan), ja pohtii jossakin saman taivaan alla asuvaa lastaan.  Lähettää ajatuksissaan terveisiä kauas, sinne jonnekin. Minulle tuo kuuluu jotenkin samaan ”en saa tästä kiinni” -otsikoituun kategoriaan kuin usein kuulemani kokemus siitä, kuinka vanhempi tuntee rakkautta tulevaa lastaan kohtaan. Jotenkin ymmärrän sen kun lapsi kasvaa oman ihon alla, mutta en osaa samaistua tunteeseen kun kyse on adoptiolapsesta. Osaisinpa! Kunpa osaisinkin! Ehkä sekin aika vielä tulee, varmaan viimeistään kun lapsiesitys on käsissä.

Koska en osaa löytää itsestäni vielä edes orastavaa äidinrakkautta (epämääräistä kaipuuta ja kärsimättömyyttä riittää kyllä muillekin annettavaksi), tyydyn ihmettelemään. Tuijotan kirpputorilta ostamaani punaista, 104-senttistä bodya, ja mietin miltä se näyttää kun sen sisällä on lapsi. Miltä tummatukkainen lapsi näyttää se päällään? Mahtuukohan se, vai onko liian suuri? Noina hetkinä tulevaisuus tuntuu leikkaavan välähdyksen tähän aikaan. Merkillistä.

Minun kristallipalloni ovat nuo muutamat vaatteet jotka olen uskaltanut ostaa.

Vielä kerran: Adoptiolapsen terveydestä

Nyt kirjoitan siitä, mistä ei oikeastaan kai pitäisi kirjoittaa. Siis adoptioon päätyvien lasten terveydestä ja siitä, voiko tervettä lasta näissä piireissä toivoa. Varsinkaan ääneen.

Taustaa 
Heti aluksi on todettava (skenen sisällä oleville ärsyttävän itsestäänselvästi), että adoption päätyvät lapset ovat päätyneet syystä tai toisesta kotimaansa lastensuojelun piiriin. Ehkä heidät on jätetty viranomaisten käsiin jo syntymässä, ehkä hiukan myöhemmin – tai ehkä he ovat päätyneet huostaan kotoa tai kadulta vasta usean vuoden kuluttua. Amerikkalaiset käyttävät tässä yhteydessä usein sanaparia ”children from hard places”, ja pidän termiä kuvaavana. Paikoissa ja tilanteissa, jotka ovat ”great places” tuskin monenkaan tarvitsee luopua lapsestaan.

Koska lapset ovat syystä tai toisesta siis päätyneet lastensuojelun piiriin, on elämän alussa saattanut olla aliravitsemusta, vaihtuvia hoitajia, biologisen äidin päihteiden käyttöä tai kovaa psyykkistä kuormitusta (esim. kodittomuus, prostituutio). Nämä vaikuttavat lapseen. Samoin se, että lapsi on saattanut ehtiä elämänsä aikana kokemaan jo paljon pahaa: väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kuka mitäkin. Joskus näistä tiedetään, joskus ei. Mustelmia voi olla paitsi kehossa, myös sielussa.

Toiseksi: Lapsilla voi olla erilaisia sairauksia tai perinnöllisiä alttiuksia, kuten meistä useimmilla. Ehkä lotossa kohdalle on osunut jokin Suomessa hiukan vieraampi sairaus, kuten jokin hepatiitti tai thalassemia (veritauti, joka alentaa hemoglobiinia). Tai sitten lapsella on epilepsia, diabetes tai joku muu meille tuttu vaiva. Osa näistä tiedetään jo lähtömaasssa, osaa ei.

Kolmanneksi: On joukko terveysongelmia, jotka ulkopuolistenkin on helpompi (?) huomata ja joita useimmiten ajatellaan, kun puhutaan erityistarpeista. Näitä ovat niin alentunut kuulo, karsastus, cp-vamma kuin vaikka puheen viivästynyt kehityskin. Osaa voidaan korjata ja osaa voidaan kuntouttaa tai hoitaa, ihan kaikkia ei.

Eli: adoptiolapsi ei ole tabula rasa, tyhjä taulu, mutta eipä sitä ole Suomessa syntynyt lapsikaan. Meillä on historia jo ennen syntymämme päivää, meillä kaikilla.

Erityistarvelomake

Jokaisen wannabe-adoptiovanhemman käteen ilmestyy jossain vaiheessa erityistarvelomake, jossa kohta kohdalta on päätettävä, voiko tulevalla lapsella olla jokin edellä kuvatuista (tai kymmenistä muista) terveysongelmista. Ironista on, että lomakkeella on jokaisen vaivan kohdalla hyväksyn ja en hyväksy -vaihtoehtojen lisäksi myös vaihtoehto ”willing to discuss” (huom: valveutunut lukija kertoi tämän poistuneen juuri!), jota eri maiden omissa erityistarvelomakkeissa (niitäkin voi siis maasta riippuen päätyä täyttämään) ei aina ole. Siispä kovin montaa rastia ei ”willing to discuss”-kohtaan  kannata laittaa, sillä eri lomakkeiden valintojen tulee olla yhdenmukaisia.

Me täytimme lomaketta useaan kertaan, otimme välillä uusia kopioita ja täytimme taas. Osan kohdista rastimme intuitiivisesti (astma? tottakai käy!), osaan itsellemme vieraista vaivoista (mm. erilaiset halkiot) perehdyimme enemmänkin. Luimme uudelleen ja uudelleen myös Pelastakaa lapset ry:n lääkäriluennolta tekemiäni muistiinpanoja ja juttelimme muutamasta kohdasta tuttujen lääkäreiden kanssa. Päädyimme kai aika keskivertohakijoiksi, sillä sosiaalityöntekijän mukaan olimme varsin hyväksyviä ja itsestä taas tuntui, että rastimme pois ihan liikaa vaihtoehtoja. Kohdemaan erityistarvelista oli merkittävästi kotimaista listaa suppeampi, ja jostain syystä se ilahdutti. Mutta missä menee raja ”tavallisen lastenkohtilapsen” ja sn- eli erityistarpeisen lapsen välillä? Kotimaan erityistarvelistassa on varsin vaativiakin erityistarpeita, ja täytimme sen siitä huolimatta, että emme ole sn-jonossa.

(Jep jep, että jokainen adoptiolapsi on erityistarpeinen. Se tiedetään, kuten toivottavasti ensimmäisestä kappaleesta huomaa. Mutta kuka jakaa lapset regular- ja sn-kiintiöissä adoptoitaviin, ja millä perusteella? Hei Pela ja Interpedia, tiedottakaa meitä!)

Summa summarum, kokemuspohjalta: tämän  lomakkeen täyttämisen jälkeen et enää osaa pitää itseäsi kovin hyvänä ihmisenä, sillä niin konkreettisesti rastien laittaminen ”en hyväksy”-ruutuun oman pikkusieluisuuden ja ihanteiden karisemisen paljastaa.

Saako tervettä adoptiolasta toivoa?

Saa ja ei saa. On inhimillistä toivoa, että kaikilla maailman lapsilla olisi kaikki hyvin, samoin sillä pienellä, joka meille tulee. On inhimillistä toivoa, että oma elämä pysyisi jokseenkin raiteillaan eikä muuttuisi keskussairaalan käytävillä kulkemiseksi ja kuntoutusvuorojen suunnitteluksi. Sitä toivetta ei adoptiolautakuntaan voi kuitenkaan lupahakemuksen yhteydessä välittää, vaan on oltava valmis hyväksymään ainakin joitakin erityistarpeita. Lievempiä tai vaativampia – ja hei, yllätyksiäkin voi tulla! Elämä on riskibisnes.

Odotusvaiheessa terveestä lapsesta puhuminen on kokemukseni mukaan näissä piireissä lähes tabu, vaikka joskus joku saattaa jollakin palstalla hihkaistakin tyyliin ”SE puhelu tuli! Meitä odottaa 2,5 v terve poika!”. Uskon silti että me kaikki toivomme lasta, joka saisi viettää tavallista lapsen elämää. Se, miltä osin tämä liittyy terveydentilaan ja mahdolliseen kuntoutuksen/hoidon tarpeeseen, on subjektiivista.

Lopuksi tekee mieli kysyä: Onko 42-vuotias mies erityistarpeinen, jos hänellä on a) ajoittaisia iskiasvaivoja lapsuuden epäonnistuneen mäenlaskuyrityksen seurauksena ja b) alkoholisti-isä, ja sen vuoksi vaikeuksia luottaa uusiin ihmisiin? Entä on 37-vuotias nainen erityistarpeinen, jos hänellä on a) laktoosi-intoleranssi ja b) ajoittaisia rytmihäiriöitä?

Jos sinusta tai minusta täytettäisiin erityistarvelomake, montako rastia ruutuihin tulisi? Olisinko minä helposti adoptoitavissa, vai jäisinkö lastenkotiin vuosiksi odottamaan sitä, että joskus oikeat vanhemmat hakijapinosta löytyvät?

En uskalla edes ajatella.

 

Kolkyt donaa

… Tai siis neljä. Markkoina oltaisiin lähempänä Andyn kuuluisaa lausetta, mutta sitä ei parane näin vuonna 2019 ajatella.

Paperimme lähtivät kohdemaahan, ja kuusi viikkoa tämän juhlallisen tapahtuman jälkeen lasku kolahti postiluukustamme lattialle. Se oli päivätty yli kuukauden verran saapumispäivästä taaksepäin, ja vaikka maksuehto -kohdassa luki 36 pv, oli todellista maksuaikaa puolitoista viikkoa.

Onneksi se raha oli olemassa. Terveisiä vain palvelunantajalle, mutta olihan tämä nyt aika iso summa maksettavaksi näin nopeasti. Vai Postiako tässä pitäisi osoitella?

Sanon tämän taas: Olisi kohtuullista, että Kela maksaisi adoptiotukea porrastetusti kulujen mukaan. Se, jos joku, tekisi adoptiosta tasa-arvoisemman mahdollisuuden eri tuloluokille.

(Tämänkin sanon: Ensimmäistä kertaa elämässäni maksan näin suuria laskuja, ja eikä edes riipaise. Tämähän etenee, säästötili tyhjenee!)

KVG: Milloin kertoa adoptiosta?

Palvelunantajalta ei kuulu vahvistusta kohdemaan hakijarosteriin pääsystämme. Ehkä he eivät ole saaneet tietoa kohdemaasta, tai sitten tätäkin pitäisi kysyä itse. Odotamme vielä, ettemme olisi vaivoiksi, me kiltit ja kunnolliset asiakkaat. Onneksi asiaa ei nyt ehdi miettiä, sillä töissä pitää kiirettä. Vähäinen vapaa-aika kuluu urheiluun, ja luettuakin (muutakin kuin Sinkkosta) on tullut. Kirppareita vältän, taisin saavuttaa niiden suhteen jonkinlaisen saturaatiopisteen alkuvuonna.

Yhteistyöverkostoissa suunnitellaan jälleen vuotta 2020. Yksi ihminen kerrallaan laajennan piiriä, jolle vihjaan etten ehkä ole koko vuotta töissä. Verkoston työkaverit -emme ole samassa työpaikassa, mutta teemme kyllä yhteistä työtä- ilahtuvat, joku puolestani ja joku ehkä siksi, että aion jäädä hetkeksi pois töistä (heh).

Mutta miten kertoa sillä oikealla työpaikalla? Siellä, jossa juon ainakin silloin tällöin aamukahvini ja jonne joskus tulen esittelemään nyt vielä tuntemattoman, pienen ihmisen? Esimies ja sijaisensa tietävät jo. Kollega kertoo yllättäen aamupalaverissa tulevansa syksyllä isovanhemmaksi, eikä onnistu salaamaan onneaan. Miksi pitäisi? Ilahdumme kaikki, minäkin taputukseen asti. Mahtavaa! Mutta miksi en itse tahdo kertoa, en vieläkään? Olenhan pantannut tätä tietoa oikeastaan koko nykyisen työsuhteeni ajan, joten kai nyt vihdoin papereiden saavuttua kohdemaahan voisi jo kertoakin. Ikäni huomioiden on ihme, ettei asiaa ole koskaan kysytty edes vahingossa.

Kerta kerralta siirrän kertomistani. Kun paperit ovat lähteneet? Meni jo. Jos ennen lomia? Äh, olisipa outoa. ”Hyvää kesää! Ai niin, meille tulee lapsi.” Entä niiden jälkeen? Ähh.

Tämä on niin yksityistä. Jotenkin en halua selitellä (miksi pitäisi?), en halua liikuttua (tämä alkaa olla aika liikuttavaa, nyt kun olemme SIINÄ odotuksen vaiheessa ja kaapissa on kaikekokoisia lasteenvaatteita), en halua… paitsi että haluaisin sittenkin.

Istumme  työporukalla iltaa yhden meistä luona. Hänellä on adoptiolapsi, jo iso. Vieläkään en kerro, mutta olen iloinen, että juuri hän on liittynyt joukkoomme.

Mitä sinne kuuluu?

Vapaapäivät tuntuvat juuri nyt kovin pitkiltä. Surffaan netissä, pesen matkoilta kertynyttä pyykkiä, plaraan turhautuneena adoptiota käsitteleviä kirjoja. Kierrän kirpputoreja, katselen sillä sillä silmällä lastenvaatteita ja -kirjoja, välillä ostankin jotain. Mikään ei vaikuta ajan kulumiseen,  ja juuri nyt aika on kiinnostavinta mitä on. Ja työläintä.  Tai oikeastaan se, mitä aika vääjäämättä tuo tullessaan, on se mikä kiehtoo ja kauhistuttaa samaan aikaan.

Mitä lapselle tapahtui näinä hitaina viikkoina ja kuukausina? Mistä ruuasta hän piti? Puhuttiinko hänelle äidistä ja isästä, vaikkei vielä tiedetty keitä he ovat?  Vai vastako hän nyt syntyy?  Onko hän vielä biologisella äidillään? Osaako hän laulaa? Mistä väreistä hän pitää, ja saako hän itse valita vaatteensa aamuisin? Pitäisikö hän eilen löytämästäni turkoosista, omenakuvioisesta paidasta? Tai siitä oranssista bodysta, jossa on värikkäitä muffineja?

Pitääkö niitä tosiaan joskus joku?

Näinä päivinä
kohdemaan adoptioviranomaiset ovat käsitelleet meidän hakemuksemme. Odotamme tietoa siitä, lisätäänkö meidät odottajien listalle suoraan vai joudummeko lähettämään lisätietoa. Jännittäviä hetkiä, nämäkin.

Päätin heittäytyä villiksi ja lisätä tänne kuvan silloin tällöin. Kas tässä ensimmäinen, olkaa hyvä:

502972B8-6E0F-41FA-B73E-7CBD76A6A3E4