Puolitoista astetta

Glasgowsta ei kuulunut mitään hyvää. Maapallo lämpenee holtittomasti edelleen, ja minä yksityisautoilen sushiravintolaan jatkossakin. Teollisuus laskee kemikaalijäämiä samaan jokeen, josta toiset ottavat kaiken käyttövetensä ja sademetsiä hakataan öljypalmujen tieltä.

Miten ihmeessä tämän selitän tulevalle lapselleni? Että vanhempiesi elämäntapa oli sietämätön (nykyään sentään aiempaa parempi, muttei todellakaan kestävä) eivätkä he olleet mukana mielenosoituksissa tai kampanjoissa ilmastorajoitteiden puolesta. Että he tiesivät tämän katastrofin nousevan pintaan ja pakottavan koko globaalin ihmisyhteisön polvilleen vielä sinun elinaikanasi. Että sinä maksat vanhempiesi ja isovanhempiesi sukupolvien virheistä.

Sinä, joka olet jo kasvanut suurkaupungissa, jossa ilmanlaatu on ajoittain niin surkea, että silmiä kirvelee ja maskin käyttöä suositellaan muunkin kuin koronapandemian vuoksi. Sinä, jonka biologiset vanhemmat ovat sietämättömän epätasa-arvon jyräämiä ja siksi luovuttaneet sinut kasvamaan toisessa perheessä, ja jonka adoptiovanhemmat kuuluvat siihen onnekkaaseen marginaaliin, joka vielä kehtaa valittaa, kun hoitoraha on vain muutaman satasen kuukaudessa.

”Anteeksi” on ihan liian pieni sana. Sinä maksat aikanasi tästä kaikesta liian kovan hinnan, koska minä ja me emme halunneet maksaa mitään.

Melkein-isänpäivä

Eilinen, siis aika mones isänpäivä tässä prosessissa kului lähes huomaamatta. ”Aiotteko juhlia?” kyselivät työkaverit. ”Ei me varmaan, mulla on se työmatkakin”, arvelin. En silti malttanut olla huomioimatta miestä pikkiriikkisen. Ostin appelsiinisuklaan makuista maustekahvia, minikokoisen suklaalevyn ja kortin, jonka kannessa siteerattiin muumeja:

”Muumipeikon isä kaipasi perhettään ja kuistiaan. Hänestä tuntui äkkiä, että vasta siellä hän voisi olla juuri niin vapaa ja seikkaileva kuin oikean isän tulee olla.”

Kortissa taisi koskettaa jokin. En ole ihan varma, mikä. Ehkä Tove Jansson oli onnistunut muotoilemaan sanoiksi jotakin sellaista, jonka haluaisin itsekin puolisolleni, tulevalle isälle luvata: että vaikka millaista tulee, niin sinä olet edelleen vapaa ihminen. Että seikkailut eivät lopu, päinvastoin.

Vaikka minähän se taidan olla, joka niitä seikkailuita ja vapautta kaipaa. Tai luulee kaipaavansa. Äitiyteen liittyy ajatuksissani niin paljon enemmän rajoitteita kuin isyyteen, että on suorastaan kiusallista huomata ajattelevansa niin stereotyyppisesti. Että sitten ei voi sitä ei tätä eikä tuotakaan. Vaikka mitä konkreettista se, tämä tai tuo oikeastaan ovat? Olenhan sitoutunut vapaaehtoisesti ja onnellisesti muihinkin asioihin, jotka rajoittavat vapauttani: puolisooni ja työpaikkaani nyt ainakin. En voi lähteä huomenna kiertämään Botswanaa enkä asentaa Tinderiä puhelimeeni (tai ainakaan näistä ei seuraa mitään hyvää, vaikka periaatteessa ne mahdollisia ovatkin). Sitoutumalla näihin olen saanut paljon enemmän kuin menettänyt. Miksei lapsenkin kanssa olisi juuri näin?

Ehkä rajoista ja vapaudesta puhumisen aika on jo mennyt. Elämä on vain muuttumassa, ja juuri nyt sen tiedon on riitettävä.

Opiskelua perhevapaalla?


Kun syksy etenee, ajatus vuodesta perhevapaalla, täysin työ- ja paljolti koko aikuisten elämän ulkopuolella, alkaa tuntua aiempaa todemmalta. Kun on elänyt vajaat 40 vuotta itselleen ja siitä 15 vuotta työelämä erittäin korkealle priorisoituna, alkaa jossain kohdassa mietityttää, voisiko jokin oma juttu olla kuitenkin tarpeen perhevapaillakin. Lenkkeily ja kotijumppa toki, mutta siirtymä työelämästä hiekkalaatikolle saattaa olla sen verran kovaa kamaa, että mahtuisikohan elämään jokin pienenpieni, ihkaoikea aikuisten juttu? Opiskelu, työkeikat, jokin?

Hautaan ajatuksen töistä välittömästi. Nyt on tarkoitus olla irrallaan työelämästä. Niiden kantaminen lapsen oheen tuntuu ajatuksena mahdottomuudelta. Mutta entä jotakin muuta? Jotakin hauskaa, kevyttä, nykyistä työtä tukevaa opiskelua, jota voisi joskus hyödyntää vaikka yritystoiminnassa?

Perusteellisen etsimisen jälkeen löydän ratkaisukeskeisen valmentajan koulutuksen. Työkaverit kannustavat ja kertovat itsekin kaivanneensa jotakin omaa aikoinaan perhevapaalla. Mies ei ensin innostu ollenkaan, mutta kun kerron, ettei koulutusta ole kuin kerran kuussa eikä sekään vaadi matkustamista, hänkin suopuu idealleni. Tuntee kai vaimonsa. Sitä paitsi päivä kuukaudessa muiden aikuisten kanssa tehtävälle opiskelulle on varmaan tarpeen, kun vietän viikot lapsen kanssa.

Ja niin ilmoittaudun. Saan kirjallisuuslistan, jota alan työstää heti. Referaatit, mind mapit, täältä tullaan! Lapsen kanssa tulevalle ajalle jätän vain luennot, kaiken itsenäisen työskentelyn yritän tehdä alta pois ennen kuin matkaliput ovat taskussa.

Nähtäväksi jää, onko opiskelu lapsen ohessa viisautta vai katastrofi, mutta ainakin nyt ajatus tuntuu todella hyvältä. Mielelläni kuulen kokemuksia ja kommentteja sinulta, rakas blogivieras – oletko opiskellut tai työskennellyt perhevapailla, ja kannattiko? Tekisitkö jotakin toisin?

Elna, minä ja kadonnut lokakuu

Yhtenä päivänä saan idean. Idean, joka tulee viemään kaiken vapaa-aikani seuraavina viikkoina niin, etten ehdi edes kirjoittaa blogiin.

Idea on oikeastaan kysymys: Saisikohan iloisia ja omaa silmää miellyttäviä lastenvaatteita jos ompelisi ne itse?

Saahan niitä. Haen äidin vanhan, vaatehuoneen hyllyllä viimeiset kaksikymmentä pölyyntyneen saumurin (siihen meni aikanaan eli jonakin lamavuosien kesänä isän koko lomaraha, saan kuulla) ja kiikutan sen huoltoon. Sinne menee satanen. Saa sillä Elnaan ainakin led-lampun ruuvattuna paikalleen, ehkä jotain muutakin.

Lapsuudenystävä antaa pikakurssin saumurin käyttöön. Ensin pitää ommella olat, sitten hihat ja kyljet yhdellä saumalla. Kaavat leikataan usein taitteelta. Kovin liukkaalla kankaalla ei kannata aloittaa. Saan häneltä mukaani pari Ottobre-lehteä ja yhden tulostetun, erinomaisen (=tarpeeksi) helpoksi osoittautuvan lasten housukaavan.

Samalla kerralla, kun haen toimivaksi osoittautuvan saumurin huollosta, syöksyn lokakuisessa sateessa lähimpään kangaskauppaan. Siellä on somaa, vaaleansinistä jääkarhucollegea (”ilmastonmuutoskangasta!” kommentoi mies). Alelaarista mukaan lähtee vielä vähän paksumpaa, harjattua collegea ja vuosia sitten kirpparilta ostettuun ohueen retrokankaaseen sopivaa resoria. Sitten kotiin ja kone surisemaan!

Surisemaanpa hyvinkin. Kaksi päivää kone on hiljaa ja minä surisen (ja sihisen, ja kihisen, ja juon pari kuohuviinipiccoloa) yrittäessäni saada lankoja paikalleen. Sitten vihdoin, aika monen googletuksen ja ainakin neljän opaskirjan läpiluennan jälkeen kone alkaa yhtäkkiä suoltaa nättiä ja tasaista tikkiä. Tai siis saumaa, jihaa!

Lähden liikkeelle kirpparikankaasta, josta saan kohtuudella aikaan hihattoman paidan (piti tulla t-paita, mutta unohdin ne hihat) ja somat housut. Sitten koneesta putkahtavat pöydälle jääkarhuhousut. Sitten huppari, jonka pääntie jää niin pieneksi, ettei siitä mahtuisi läpi edes keskikokoinen marsu. Sitten college. Minun lapselleni, veljenpojalle – kenelle vielä? Ystävän lapset ovat isoja ja varmaan jo aika laatutietoisia (kahden viikon harrasteuralla vastaanottajan riman on syytä olla hyvin matalalla), mutta toisella ystävällä on kesällä syntynyt vauva. Hänelle? Vauvan vaatteet näyttävät vaativan neppareita ja muuta hankalaa, joten: kyllä, meidän lapsemme saa nyt vaatteita. Simppeleitä, somia, kehnosti pääteltyjä mutta valtavalla, lapsenomaisella riemulla ommeltuja.

Ja minä surffaan työmatkan iltana ensin netissä ja tilaan kiusallisen määrän kauniskuosisia eläinkankaita. Sitten sprinttaan täyden työpäivän päälle kangaskauppaan ja ostan yhtä mustavalkoista söpöyttä vielä repun täyteen. Ja kaavan, jolla aion tehdä joululahjapaidat lähipiirin miesväelle.

Onneksi innostumisen taitoa ei ole syönyt keski-ikä eikä koronakaan! Kolme viikkoa, melkein koko lokakuu, on vilahtanut ohi ihan huomaamatta, iloisten kankaiden keskellä ja kirkasvalolampun loisteessa.

Baby steps

Nyt lapsiesityksestä tietävät suunnilleen kaikki. Ystävät, kaverit, sukulaiset, työn kautta enemmän ja vähemmän tutut ihmiset. Kerron mielelläni, mutta samalla mielessä on inhottavana se mahdollisuus, että jokin menee vielä pieleen. Että en jääkään vapaalle, lasta ei tule tai hakumatkalupa siirtyy kauas eteenpäin. Miten raskaana olijat uskaltavat ikinä kertoa raskaudestaan? Toki adoptio on helpompi salata vaikka hakumatkalta paluuseen asti.


Ensimmäisen syyslomapäivän iltana järjestän lapsen huoneen valmiiksi. Isäni on tapetoinut seinän niin kuin vain hän osaa, viimeisen päälle tarkasti. Pieni kirjahylly on sängyn vieressä, leikkikaupan ruuat hyllyillä.

Seuraavana päivänä järjestelen (taas) kaappien lastenvaatteet. Kummallista, mutta moni niistä vaatteista, joita ostin ennen lapsiesitystä, ei enää miellytäkään. Nyt kun tiedän, ketä toivottavasti ensi talvena noihin vaatteisiin puen, haluan ostaa vaatteita juuri häntä ajatellen. Onneksi ovat nettikirppikset!

Iltojen pimenemisen myötä aika tuntuu jälleen hidastuneen. Yhtenä päivänä opettelemme kokkaamaan kohdemaan ruokia, mikä on hauskaa. Silti: en millään haluaisi enää harjoitella! Haluaisin lapseni tänne, nyt, heti, tänään.

Odottajan mieli

Haluaisin kirjoittaa enemmän. Juuri nyt paljoakaan konkreettista ei vain ole kerrottavaksi. Huone odottaa, edelleen keskeneräisenä. On polkupyörä, lakanat, ei vielä pottaa. Me odotamme lupaa varata lentoliput.

Oman mielen liikkeet tässä vaiheessa prosessia ovat kiinnostavaa seurattavaa. Päivät ovat erilaisia: välillä katson Youtubesta ”gotcha day” -videoita ja mietin, millainen meidän ja lapsen tapaaminen tulee olemaan. Noilla videoilla soi useimmiten siirappinen musiikki, lapsi on peloissaan vieraan näköisistä aikuisista, ehkä itkeekin. Aikuiset itkevät (onnesta, oletan), ahdistuneen näköiselle lapselle tarjotaan leluja ja eilisessä videossa myös tikkaria ja keksejä. Aikuisten suuri onni ja lapsen tragedia tiivistyvät samaan hetkeen. Näinä hetkinä en tunne tekeväni oikein, minä lapsen pian vieraaseen ympäristöön tuova etuoikeutettu aikuinen. Kaikki tuttu ja turvallinen jää taakse, lapsi siirretään, aikuiset saavat pitää tutun ympäristönsä. (Ja tottakai tiedän kansainvälisen adoption olevan viimesijainen vaihtoehto lapselle. Hänen etunsa. Tiedän, tiedän. Silti kurkkua kuristaa, usein.)

Joinakin päivinä kävelen aamulla leikkikentän ohi kevein askelein ja mietin, onko kurapuku parempi fleecevuorella vai ilman. Pakastan viimeisiä raparperejä ajatellen sitä, että ensi talvena voimme leipoa lapsen kanssa niistä piirakkaa. Varaan kirppispöydän, johon vien kaikki epämukaviksi korona-ajan etätyökautena muuttuneet toimistovaatteet: nythän vielä ehdin ja jaksan. Näinä hetkinä tunnen valtavaa iloa.

Ilahduttavaa on sekin, että kun esittelen lapsen kuvia, on useampi tuttu jo todennut: hänhän näyttää aivan isältään! Nauran ja kerron olevani ihan samaa mieltä. Ehkä yhdennäköisyys ei olekaan vain minun mieleni tuote, vaan jotain samaa heissä on? Isässä ja lapsessa. Voisikohan marraskuussa muuten jo viettää isänpäivää, vaikka isä ja lapsi ovat vielä erossa toisistaan, vai tuntuisiko se liian oudolta?

Ja sitten taas tulee hetki, jolloin ei hymyilytä yhtään. Mitä aika laitoksessa, lapsen varhainen elämä vailla pysyviä hoivasuhteita ovat hänelle tehneet? Riittääkö tavallisten ihmisten tavallinen elämä ja huolenpito paikkaamaan sen, mitä pitkäksi koronan vuoksi venynyt aika laitoksessa on saanut aikaan? Tuleeko murrosiästä kohtuuttoman vaikea, kouluvuosista taistelua ja perhe-elämästämme sietämättömän raskasta?

Näissä vaihtelevissa tunnelmissa aika siis kuluu. Päivä kerrallaan, mutta yllättävän nopeasti. Nopeammin kuin ennen lapsitietoa.

Konkretia lisääntyy

Ilmoitamme Kelaan. Menee viikko, ja postissa tulee tieto myönnetystä äitiysavustuksesta. Äitiyspakkauksen rahallisesta versiosta, tässä tapauksessa.

Menee kaksi viikkoa, ja taas tulee kirje. Nyt saamme ilmoituksen meille myönnetystä adoptiotuesta. Summa on maakohtainen, aina kuitenkin monta tuhatlappusta. Me saamme sillä ehkä lentoliput. Ehkä vähän muutakin, hakumatkan asiakirjakuluja tai jotakin.

Meillä on nyt myös sänky. Vuosia sitten ostettu pinnasänky tulee makuuhuoneeseemme, Torista löytynyt juniorisänky saa odottaa valmiina lapsen huoneessa.

Sijaisen rekrytointia töissä valmistellaan.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa asiat etenevät.

Odotus on tullut takaisin

Ensimmäiset viikot lapsitiedon jälkeen kuluivat vauhdilla. Viimeinen kesä kahden aikuisen perheessä, ajattelimme (ja puhuimmekin), nyt on nautittava tästä. Tehtävä kaikki mikä vähänkään houkuttaa. Mutta päivät kuluivat nopeasti eikä mitään kovin erikoista aikuispuuhaa tullut eteen: ehkä olemme todella jo riittävästi eläneet kahdestaan ja vain omien mielitekojemme pohjalta päiviä ja viikkoja suunnitellen.

Olen siis alkanut taas odottaa. Ehkä se tapahtui niinä viikkoina, jolloin valuin loma-ajatuksista takaisin työelämään, sen mietteisiin ja suunnitelmiin. Nyt odotan lupaa lähteä hakumatkalle, en enää puhelimen soimista. Yhtäkaikki, odotan taas vaikka luulin (väärin) tämän tunteen päättyvän lapsiesitykseen.

Nyt aika ei lennä, ei niin kuin vielä kesälomalla, lapsitiedon jälkeisessä euforiassa. Onneksi se kuitenkin kulkee, ja joka ilta käy mielessä ajatus siitä, että olemme todella jälleen päivän verran lähempänä kohtaamista.

Ostoksia, vähän vain

”Tuosta kuvasta tulee kyllä aina niin iloiseksi”, sanoo mies ja osoittaa pakastimen oveen magneetilla kiinnitettyä, A4-kokoista kuvaa lapsesta. Se on paljon mieheltä, jolle puhuminen tunteista ei ole aivan ominta itseä.

***
Minä vietän kesälomaa ja kierrän kirpputoreja. Ystävän samanikäinen lapsi (sen ystävän, jonka kanssa tätä matkaa yhdessä aloitettiin vuosia sitten) käyttää kokoa 104, ja arvelemme yhdessä, että meidän lapsemme voisi nyt olla häntä hitusen pienempi. Mutta entä hakumatkalla, hänhän varmaan kasvaa ennen sitä? Varmuudeksi ostan iloisen värisiä vaatteita muutamassa eri koossa. Varmuudeksi tosiaan, selitän itselleni, nythän on helppo ostaa ja aikaa kierrellä löytöjen perässä. Lisäksi silmää miellyttäviä vaatteita ei yhtäkkiä olekaan kovin paljon, nyt kun tiedän kenelle niitä haeskelen. Kivat, sukupuolta alleviivaamattomat kuosit näyttävät useimmiten jäävän kokoon 92, sen jälkeen tarjolla on prinsessoita ja glitteriä tytöille ja hämähäkkimiestä pojille. Alan ymmärtää, miksi vaikkapa POP:n ja monen kotimaisen valmistajan vaatteet eivät ole myynnissä pöytäkirppareilla, vaan netissä. Niitä haluavat monet muutkin.

***
Yhtenä iltana lähdemme miehen kanssa katsomaan turvaistuimia. Se taitaakin olla suurin ostos, joka meillä on edessämme: rattaat ovat odottaneet kaapissa jo useamman vuoden. Tämä myyjä on vuosia sitten samassa liikkeessä tavattua myyjää informatiivisempi, mutta myös me olemme nyt aiempaa uskottavampia ostajia: osaamme kertoa lapsemme (muutaman kuukauden takaisen) painon ja pituuden, ja hän esittelee sopivat vaihtoehdot ja vertailee niiden toiminnallisuuksia. Emme vielä osta, vaan samana iltana vertailemme vaihtoehtoja Autoliiton turvaistuintesteistä (kiitos niistä!). Vaihtoehdot vähenevät ja valinta selkenee. Maltammeko odottaa seuraavaa palkkapäivää vai pitäisikö ostaa jo nyt?

***
Samalla ostosreissulla mies huomaa liikkeen lastenreppujen valikoiman. Valikoimassa on monenlaisia eläinreppuja, ja mies valitsee lapselle leijonarepun. Se on hieno, sen kädet liikkuvat ja kieli myös, ja illalla se jo istuu takatassujen varassa lapsen tulevan huoneen nurkassa.

***
Kotimatkalla haemme vielä nettikirppikseltä ostetun Trunki-matkalaukun. Se on kuin uusi, mutta kun mies avaa sen kotona, pöllähtää sisältä vanhan talon (homeen) haju. Kiikutan laukun terassille aurinkoon tuulettumaan ja remmit pesuun. Aion vielä pestä laukun erikseen käsin, toivottavasti haju lähtee.

***
Viikon päästä olemme rautakaupassa. Lapsen huone on tapetoitava, edellisten asukkaiden teini-ikäisen lapsen valitsema mustansävyinen tapetti saa väistää. Löydämme pallokuosisen, neutraalin vaalean tapetin ja päätämme pyytää isääni tapetointiavuksi. Jospa isoisä ilahtuisi, kun pääsee mukaan valmisteluihin?

***
Naapurikaupungin ison sekatavaramyymälän tyhjennysmyynnistä mies ostaa legoja, minä leikkikaupan.

Lahja lapselle ja kirje viranomaisille

Maavastaavalta saamamme ohjeen mukaisesti teetämme lapselle Welcome-kansion. Siellä on -jälleen kerran- kuvia meistä ja kodistamme. Kuvissa seikkailee pieni pehmoeläin, joka esittelee taloa ja ihmisiä. Kansion oheen pakkaamme kuvissa näkyvän lelun ja toisenkin, aivan pienen.

Paketti on kaunis, kirjan värit ovat kirkkaat ja ne liitetään kohdemaassa onnellisuuteen ja juhlaan. Lisäilen sivuille vielä loput vuosia sitten ostetuista tarroista ja myös muutaman uuden. Yllättävää kyllä, ne vuosia sitten ostetut tarttuvat yhä.

Viranomaisille osoitetussa kirjeessä lupaamme huolehtia lapsesta parhaan kykymme mukaan ja tarjota hänelle rakastavan kodin. Oma virallisen englannin taitoni huojahtelee, joten mies kirjoittaa tekstin ensin koneelle englanniksi ja minä tekstaan sen sitten saamamme ohjeen mukaan kauniille paperille käsin.

Paketista kirjeineen otetaan vielä kuva, ja sitten käärö lähtee matkaan.

Suoraan kohdemaahan ja lastenkotiin meitä on ehdottomasti kielletty ottamasta yhteyttä, joten myös lapsen lahja menee perille palvelunantajan kautta. Se ei haittaa. Lapsi ehtii kyllä nähdä kuvamme ja leikkiä lahjoillaan, sillä hakumatka siintää vielä kuukausien päässä.

On käsittämättömän ihana ajatus saada antaa omalle lapselle lahja.