Söpön lapsen äiti

Lapsi on kaunis kuin karkki. Sen lisäksi hän katselee ihmisiä mielellään ja hymyilee paljon ja (mielestäni) sangen hurmaavasti. Tällä yhdistelmällä saa huomiota välillä kiusaantumiseen asti.

”Kylläpä osaa olla suloinen lapsi!” ”Voi mitkä silmät, niin tummat ja kauniit!” ”Voi miten ihana ja mikä tukka hänellä onkaan!”

Tuttavilta tällainen tietysti vain ilahduttaa. Lapsihan on niin ihmeellinen, kaikin tavoin!

Tuntemattomilta kaupan kassalla, bussissa tai kadulla kuultuina nämä herttaiset ja hyvää tarkoittavat kommentit tuntuvat -noh- kiusallisilta. Taidan itse olla sen verran introvertti että vaivaannun näin suorasta huomiosta. Toisaalta koen, että joku on koettanut kauniilla sanoillaan saada minua kertomaan lapsen taustasta (eli onko hänen isänsä geeneiltään Tikkurilaa kauempaa vai onko lapsi adoptoitu -ja jos niin mistä ja miksi jajaja). Ja kolmanneksi nämä kommentit konkretisoivat sen mitä tiedän ja tunnen jo muutenkin, sen että lapsen ulkoinen erottuminen valtaväestöstä tulee olemaan mukana koko hänen ja meidän elämämme. Nyt hän on vielä pieni ja söpö ja herättää ihailua, mutta pelkääkö joku vastaantulija häntä hämärällä pyörätiellä teini-iässä siksi, että hän on muita tummempi? Todennäköisesti. Kuuleeko hän ihonväristään inhottavia sanoja kouluiässä? Epäilemättä.

Toisaalta: yhtenä päivänä lapsi leikkii leikkipuistossa uuden tuttavan, eilen vielä tuntemattoman tytön kanssa. Alamme tehdä lähtöä ja lapsi asettuu näkymättömiin pyöräkärryyn. Kuulen kuinka tyttö ryntää isänsä luokse ja huutaa: ”isi, mihin se keltapaitainen lapsi meni?” Niinpä niin. Me aikuiset olisimme varmaankin valinneet jonkin muun määreen, mutta toiselle lapselle minun lapseni oli se keltapaitainen kiva tyyppi. Hymyilemme miehen kanssa koko matkan kotiin. Sitä muuta ei voi ohittaa, mutta juuri nyt tämä on talletettava sydämeen (ja tänne).

Sama äiti

Takana on tähänastisen elämäni paras kesä. Ihana, lämmin, ulkona vietetty, hauska kesä.

Ostan lapselle välikausihaalarin kirpparilta, kun mies huomaa, etteivät verkkarit ehkä tosiaan enää riitä lämmittämään pientä ihmistä. Kaverilta saaduista, lenkkareita pykälän verran lämpimämmistä kengistä lapsi on hyvin ylpeä, samoin hän pitää erityisen tarkkaa huolta hanskoistaan. Elämänsä ensimmäisistä.

Kerran viikossa on kerho, ja se onkin viikon paras asia ainakin lapsen, usein minunkin mielestäni. Ensimmäiset flunssat tulevat ja menevät. Pihalla on etanoita, joita on käytävä katsomassa hyvin tarkasti, joka päivä. Suunnittelemme syksyyn lapselle ja rakkaillemme juhlia. Teemme perheenä ensimmäisen yön yli kestävän reissun, joka sujuu hyvin.

Yhtenä päivänä minä käyn valokuvauksessa ja ennen sitä kampaajalla ja meikissä, ja lapsi toteaa minut nähdessään ”äidillä on uusi tukka”. Sitten hän silmäilee minua tarkkaan ja hiukan huolestuneesti. Kerron, että äidillä on huulipunaa ja silmämeikkiä, mutta että äiti on kyllä ihan sama. Lapsi rentoutuu silminnähden ja huokaisee ”sama äiti”.

Ja sama vanhahan minä olen. Aikaa vain on käytettävissä aiempaa vähemmän, jonka vuoksi olen pudonnut maailman tapahtumien kelkasta ja kanssani on vaikea sopia menoja (lapsen unien ja syömisen turvaaminen muodostaa päiviin raudanlujan rungon, jota ei ilman ydinsodan uhkaa huojuteta). Myös ajatukseni harhailevat enemmän, ja kun näen vaihteeksi ystävää ilman lasta, huomaan mokoman harhailun jääneen päälle. Ärsyttävää! Silti rakkaiden ihmisten näkeminen näkeminen tuntuu lohdulliselta: he ovat olleet mukana tämänkin vaiheen läpi, he taitavat pitää minusta myös tällaisena.

Kotiinpaluun jälkeen

Kun laukut on purettu, alkaa käytännön asioiden hoitamisen pitkältä tuntuva putki.

Pienen maahanmuuttajan saapuminen Suomeen vaatii ensinnäkin käynnin digi- ja väestötietovirastossa, joka onnistuu ennen lähtöä varatulla ajalla sujuvasti. Jätämme pöydälle kopioitavaksi pinon papereita ja virkailija lupaa laittaa meidät kiireelliseen jonoon, mutta pahasti ruuhkautuneessa virastossa sekin saattaa tarkoittaa palvelua kuukausissa, ei viikoissa.

Haen vanhempainvapaalaisen tukea Kelasta. Sitä varten odotan Suomeen päästyämme yli viikon palvelunantajalta tulevaa hoitoonottotodistusta, ja kun Kelan virkailija vihdoin pääsee käsittelemään hakemustani, on heinäkuu. Työpaikalla ei ole ketään töissä, ja juuri sieltä Kela tarvitsee nyt tietoja palkanmaksustani. Deadline on viikon päästä. Onneksi esihenkilö vastaa siviilinumeroonsa ja lupaa katkaista hetkeksi lomansa asiani hoitamiseksi Kelan suuntaan. Nolottaa. Päätös Kelasta tulee kuutisen viikkoa hakemuksen jättämisestä, lomat kai sielläkin. Lapsilisäpäätöstä ja lapsen Kela-korttia odotamme edelleen.

Lapsi käy myös neuvolassa maahantulotarkastuksessa. Viemme mukanamme syntymämaan kasvukäyrät ja lapsesta tehdyn seurannan, mutta eivätkös selvästi kesätöissä oleva lääkäriopiskelija ja kokeneemmalta vaikuttava terveydenhoitaja ala epähuomiossa verrata lapsen kokoa suomalaisiin kasvukäyriin. Voi hyvänen aika, ajattelen, ja kaivan juuri laukkuun taitteleminen paperit uudelleen esiin. Käynnin saldo on ikioma neuvolakortti (josta lapsi on hyvin ylpeä), yksi täydentävä rokotus ja lähete labroihin, jotka nekin kuuluvat maahantulotarkastuksen checklistaan. Liuta muitakin vastaanottoaikoja merkitään kalenteriin.

Sosiaalityöntekijä tekee kotikäynnin. Emme keitä kahvia tai siivoa etukäteen, ja olohuoneen lattia on täynnä leluja. Sosiaalityöntekijä on taas uusi ihminen prosessimme aikana, ehkä viides tai kuudes lajissaan, eikä tunnu juuri tietävän adoptiomaailmasta vaikka puhuu siitä paljon. Ei ehkä kannattaisi, ihan aina jutut eivät osu maaliin. Olemme teettäneet perheestämme kasan kuvia ja vastanneet meille lähetettyihin kysymyksiin etukäteen, ja itse käynti menee leppoisasti.

Ja lapsi, mitä hän tekee? Hän syö (syntymämaan ruoka on edelleen parasta), nukkuu sikeästi öisin, opettelee pyöräilemään, tuottaa jo joitakin omia lauseita ja haluaa iltaisin ja syödessään istua sylissä. Hän nauttii kirjojen lukemisesta ja ilahtuu aina, kun pääsee autolla kirjastoon tai kauppaan. Ihan parasta on, kun jonakin päivänä ajamme bussilla kaupunkiin jäätelölle. Hän, niin kovin tavallinen, ihana lapsi.

Tänään

Sekalaisia muistiinpanoja yhdeltä tavalliselta päivältä:

Aamu, kello puoli viisi. Herään sikiunesta pieneen nyrkkiin selässäni. Herätys, on jo aamu, toimintaa! Lasta ei väsytä, minua väsyttää meidän molempien ja naapurinkin edestä. Lapsi ei taivu enää uneen, joten siirrymme hammaspesujen (”Ei, ei hammaspesua!” ja ”Shh, isi nukkuu, älä huuda!”) kautta aamupuuron ääreen.

Ukkonen. Sadekuurojen pitäessä taukoa ja auringon kurkistaessa esiin käymme leikkipuistossa. Lapsi huomaa edellisen käynnin jälkeen paikalle ilmestyneen valtavan lammikon ja innostuu juoksemaan vedessä edestakaisin, niin että lopulta päälle on vaihdettava kuivat housut ja vaippa (huomaa, noviisivanhempi tietää jo pitää autossa mukana vaihtovaatekassia!). Lapsen riemua oli niin ilahduttavaa seurata, tosin itse leikkipuisto ei vesitouhujen jälkeen jaksa enää kiinnostaa.

Ruoka. Vaikka olen päättänyt, etten ala väitellä syömisestä, huomasin tänään kuitenkin tekeväni niin. ”Nakkeja tai nuudelia, jompaa kumpaa pitää syödä!” Turhaa vääntöä tietenkin, sillä päiväunien jälkeen jälkimmäinen sitten maistui. Huomenna edessä yhden naisen uusi yritys valita taistelunsa viisaammin.

TV. Lapsi on katsonut kainalossani ainakin viisi jaksoa Areenasta löytyvää Nallea. Hän on nauranut tapahtumille ääneen ja silminnähden nauttinut hassuista hahmoista ja helposta kielestä, jota hän jo ymmärtää. (Ps. Youtube kidsiä meillä ei katsota, sen verran olen sen häiriintyneeseen puoleen viime vuosina tutustunut. Googlaa Elsagate jos ilmiö ei ole tuttu.)

Ensimmäiset viikot yhdessä

Ensimmäinen viikko kolmihenkisenä perheenä on lapsiperheunelmaa. Vietettyään pari ensimmäistä päivää mietteliään näköisenä ja lähinnä sylissä, lapsesta tulee reipas ja iloinen, hyvin syövä ja nukkuva, kehotuksia totteleva ja niin suloisesti hymyilevä, että kaikki on epätodellisempaa kuin osasin koskaan kuvitella. On helppoa onnistua, itseluottamukseni vanhempana kohenee vauhdilla, vaikka arvaankin, että ihan koko totuus ei ole vielä näkyvillä. Hyvä tästä elämästä silti tulee, uskon.

Toisella viikolla vauhtia tulee lisää. Lapsi touhuaa pääosin keskittyneesti leluillaan ja riemastuu kylvyssä räpiköimään vettä vanhemman päälle. Käymme hiukan tutustumassa ympäristöön, palastellen, pääosin vietämme aikaa hotellilla. Ulkona pieni ihminen on hiljainen ja katsoo silmät suurina maailmaa, hotellihuoneessa hiljaista on vain uniaikaan. Toinen viikko on leikkiä ja iloa.

Kolmannella viikolla lapsi vaikuttaa siltä, ettei hänellä ole enää korvia lainkaan. Hän tekee kaikkea kielletyksi tietämäänsä ja nauraa päälle. Hän itkee harvakseltaan, joskus pettymyksestä, joskus surusta. Suuttuessaan hän polkee jalkaansa. Enimmäkseen lapsi tutkii paikkoja (hotellihuoneet eivät pääsääntöisesti ole kovin käteviä paikkoja lapselta kiellettyjen tavaroiden säilyttämiseen), riemuitsee vedessä, kikattaa ruokkiessaan hotellin kaloja ja juoksee pitkillä käytävillä. Hänestä lähtee myös enemmän ja enemmän ääntä: minä alan odottaa kotiinpääsyä, arkea jossa tekemistä ei tarvitse keksiä; kotia, jossa lapsella on tilaa touhuta ilman jatkuvaa varoittelua, ja jossa vessa ei kaiu katedraalin tavoin.

Kirjoittaminen on nyt muuttunut vaikeammaksi. Olin ajatellut jatkaa lapsiperheblogin pitämistä, mutta nyt huomaan, että jo tämän postauksen kirjoittaminen tuntuu jotenkin kielletyltä. Vain muutama ihminen tietää henkilöllisyyteni, pari varmaankin arvelee tunnistaneensa minut, mutta silti pelkään, että kertoessani elämästämme sanon jotenkin liikaa. Lapsi on valtavan tavallinen lapsi, ihana, mutta en tiedä vielä onnistunko kirjoittamaan äitiydestä tai perhe-elämästä jotakin todentuntuista ja kuitenkin niin, että hän saa olla olemassa vain meille lähimmilleen. Katsotaan. Lupaan yrittää.

Kohtaaminen

Kello on 20.53, makaan hotellihuoneen jättiläismäisessä parisängyssä ja vieressäni nukkuu kädet sivuille t-malliin levittänyt pieni ihminen.

Kohtasimme hänet, päiväuniltaan herätetyn lapsen, pelkistetyn toimistorakennuksen aulassa. Ennen tuota hetkeä olimme tavanneet lyhyesti lastenkodin aikuisia ja kuulleet lapsestamme hiukan lisää: saimme tietää biologisesta perheestä, vähän hänen ystävistään lastenkodissa, sen, että hän pitää suklaasta. Että hän pysähtyy usein ulkona tutkimaan kasveja ja muuta kiintoisaa, että hän pitää kaikesta sellaisesta puuhasta, jossa saa ajatella.

Ja siinä hän sitten seisoi, kasvot kyyneleistä märkinä ja nenä valuen. Häntä eivät kiinnostaneet lelut, ei kummallisten uusien ihmisten tuomat herkut eikä mikään muukaan: lapsen paha mieli oli kaikennielevää. Tunnin tutustumisen jälkeen sain jo silitellä hänen käsivarsiaan varovasti käsinukella.

Ja niin me sitten nousimme taksiin, siitä hotelliin ja vihdoin tähän pisteeseen, jossa lapsi on syönyt, leikkinyt, kylpenyt, kuunnellut ja katsellut kirjoja, kertonut, mikä hänen äidinkielellään on ankka ja nyt hän siis nukkuu jättimäisessä sängyssä ihan lähelläni. Voisin milloin tahansa koskettaa häntä, tuosta noin vain, ojentamalla käteni.

Miltä tuntuu, kysyy ystävä Whatsappissa. Vastaan olon olevan epätodellinen ja lapsen suloinen. En osaa muuta sanoa, mutta sen tiedän, että juuri nyt maljani on ylitsevuotavainen.

Yhtenä iltana

Ilmastointi humisee. On kuuma, sisällä ja ulkona. Työpaikan mustekynä rapisee miehen täyttäessä viimeistä ennakkoselvityslomaketta. Jossain kaukana alhaalla kiertää miljoonakaupungin loputon liikenne.

Lelut on purettu matkalaukuista hotellihuoneen pöydälle. Mukaan lastenkodille otetaan vain osa, tutustumista helpottamaan. Mukaan lähtevä lapsen reppu (se, jonka mies valitsi kaupasta lähes vuosi sitten) saa sisäänsä pillikaakaon, palapelin ja pari pientä lelua. Minun laukkuuni tulee vesipullo, vaahtokarkkeja Ikean uudelleensuljettavassa pussissa ja suloinen pehmoeläin.

Aiemmin päivällä jännitti, enää ei. Olen iloinen, olo on kevyt, äsken lauloin läpi tuttuja laululeikkejä. Kuvasimme hämärällä parvekkeella lapselle videon, jossa kerroimme vähän ajatuksistamme. Sitä ennen haimme kaupasta ruokaa, jota lapsi ehkä voisi haluta syödä – syökö, ei aavistustakaan.

Kerjäävät ja töitä tekevät, suloiset lapset kadulla kouraisevat sydäntä toisella tapaa kuin koskaan ennen. En ole kestää maailman epäreiluutta, en nyt kun vien pian yhden lapsen juuriltaan tuhansien kilometrien päähän, ja samalla tiedän, että parasta olisi saada pysyä omien joukossa, syntymäperheen parissa. Mutta se ei ole mahdollista, ja siksi juuri tämän lapsen elämä liittyy meidän kahden elämään aivan pian.

Muutaman kilometrin päässä hän siis on. Nukkuu, on kenties saanut kuulla että huomenna omat äiti ja isä tulevat ja sitten hän lentää heidän kanssaan kauas. On ehkä iloinen, ehkä jännittynyt -en tiedä. Tuo rakas pieni ihminen, pian tapaamme.

Kahden elämän välissä

Tämän postauksen olen kirjoittanut ja ajastanut jossain lähtöluvan saapumisen ja lähdön välissä. Palaan ajan tasalle kun hetki on sopiva, mutta jotakin halusin kirjoittaa muistiin myös tästä kohdasta elämää.

Puolison ilmoitettua lähtöluvan saapumisesta (olin juuri kahvilla kollegan kanssa) aloin tietenkin ensi töikseni itkeä. Helpotuksesta. Käsittämätön paino, koko talven ja kevään raskaammaksi muuttunut, valahti sekunnissa lattialle ja katosi. Otin kahvikupin mukaani, sopersin jotakin tyyliin ”meen nyt tekemään sen vanhempainvapaa-anomuksen” ja melkein juoksin taukotilasta työhuoneeseen.

Pää oli tyhjä, mutta älysin jotenkin tarkistaa Kelan sivujen laskurista vanhempainvapaan keston. Siitä ajankohta (jonka tietenkin kirjoitin väärin) sähköpostiin, joka pomoille ja sijaiselle, sitten loppupäivä töitä. Päivä oli viikon kiireisin.

Tuon päivän jälkeen olen vahvistanut lapsen hoitoonottopäivän, varannut lennot (Finnairin asiakaspalvelussa oli sekä ruuhkaa että erinomainen palvelu), hotellit, sopinut suurlähetystön ja DVV:n käyntiajan, penkonut läpi vuosien mittaan kertyneet paperit, tuskaillut huonoja ja keskenään ristiriitaisia ohjeita, miettinyt tomaatintaimilleni hoitajan, ilmoittanut hoitoonottopäivän sosiaalityöntekijällemme ja lähtöajan lähimmille, tilannut pitkään säilyvää ruokaa kotiin, juonut viiniä, ostanut lapselle särky- ja ripulilääkettä, pakannut matkalaukkuun kasan leluja ja koonnut pyöräkärryn (tai mies kokosi).

”Miltä nyt tuntuu?” kysyi työkaveri lähtökahveillani. Vastasin, että helpottuneelta, kevyeltä, iloiselta, odottavalta. Ei yhtään haikealta. Olo oli kevyempi kuin koko alkuvuonna. Viime töikseni jätin läppärin työpöydälle ja annoin avaimet sijaiselle. Sormi nousi vesilasista (muka vaikeasti korvattava asiantuntija, hah!), ja peruutin auton paikaltaan aurinkoiseen perjantai-iltaan.

Vielä on tehtävää: on vaihdettava kesärenkaat ja kiinnitettävä turvaistuin, haettava viisumi ja hoidettava muutakin asiakirjaliikennettä, tilattava vakuutustodistukset englanniksi ja ostettava lapselle oma matkavakuutus, etsittävä kesävaatteita ja pakattava ne, sovittava postin tyhjennys, tulostettava ”ei mainoksia”-tarra postilaatikkoon ja hoidettava mansikantaimet talvisäilöstä ruukkuihin. Ja nähtävä lapsettomia ystäviä, kun lasta ei vielä ole. (Kummallista, miten tärkeältä sekin tuntuu. Lapsiperheiden näkeminen paluun jälkeen tuntuu luontevalta, mutta haluaako kukaan lapseton tulla tapaamaan minua leikkikentälle? Lenkkiseuraa ja aikuisten asioiden puhujaa minusta ei matkan jälkeen ihan heti taida tulla.)

Yhteenvetona:
Aika kohti lähtöpäivää on lentänyt. En stressaa, lasken päiviä ja kuuntelen aamulenkillä laulavia lintuja. Ja ihan pian meitä on kolme.

Edelleen kotona

Otsikossa olennainen käy ilmi. Täällä olemme, arki jatkaa tavallista rataansa. Olen sentään nostanut matkalaukut tuulettumaan terassille ja koonnut lapsen hakumatkalle mukaan otettavat vaatteet ja lelut hänen sängylleen, mutta siinä kaikki.

En olisi uskonut, että vielä tässäkin vaiheessa asiat voivat viipyä, mutta voivathan ne. Mikään tässä prosessissa ei ole sujunut palvelunantajan kotisivujen antamien aika-arvioiden puitteissa ja monien taitekohtien kuukauden-parin odottelukausista he eivät optimistisissa arvioissaan edes kerro.

Epätoivon (eikö tämä ikinä lopu), suuttumuksen (kuka siellä kuhnailee?!) ja surun (lapsi vain kasvaa kasvamistaan ilman perhettä) täyttämät päivät ovat äärimmäisen pitkiä ja turhauttavia. Onneksi on töitä, vaikka juuri nyt normaalikapasiteetistani käytössä on ehkä 60 %. Ja illat ne vasta pitkiä ovatkin: katsomme televisiota, saunomme ja kuuntelemme hiljaista kotia. Urheilu tuntuu raskaalta, äänikirjat ikäviltä ja lähipiirin ihmisillä on korona. Lunta sataa.

Ihmeellinen, tympeä ja raskas välivaihe tämäkin. Lisäksi saatan alkaa tilanteesta riippuen joko nauramaan, itkemään tai huutamaan, kun minulta seuraavan kerran kysytään, onko kohdemaasta kuulunut mitään.

Lapsen etua tämä prosessi ei palvele, sanottiinpa mitä tahansa.