Älä tule paha syksy

Tähän aikaan vuodesta liittyy yleensä paljon positiivista: Uuden alkua monella suunnalla, lomakuulumisten vaihtoa tuttujen kanssa, innostavia suunnitelmia töissä ja harrastekuvioissa, koululaisilla koulutarvikkeiden hankintaa ja aikuisilla kaapissa uusi työpaita. Lounastreffejä ja viikonloppuja, joille voi sijoittaa sieniretket, illanistujaiset ja mökkeilyn.

Nyt en vain saa tästä idullaan olevasta alkusyksystä millään kiinni. Tuleva vuodenaika näyttää yksinkertaisesti vain niin kovin erilaiselta kuin yksikään syksy tätä ennen. On kaiketi taas vältettävä ihmisjoukkoja, joten ei kauppoja eikä kahviloita, kiitos. Työpaikalle ei ihan vielä ole asiaa, joten etätyöt jatkuvat. Syksy tuonee mukanaan myös kiristyviä kokoontumisrajoituksia, joten joogaan ja soittotunneille ilmoittautuminen tuntuu hölmöltä.   Lomia ja lomamatkoja ei merkitä kalenteriin. Ja ennen kaikkea: lapsen tulo on  epäuskottavampi ajatus kuin koskaan.

Vielä viime talvena odotin lasta kuin polvenkorkuinen joulua: luottavaisena siihen, että vaikka sen tulo oli kaukaista ja epämääräistä, se oli silti ihan varmasti tulossa ja pelkkä ajatus sai hykertelemään.

Tämä nykyinen odotus on erilaista. Lapsen tulon varaan ei voi laskea, sen aikataulua ei voi ennustaa, ja vaikka lapsiesitys joskus tulisikin, on hakumatkakutsun ympärillä vielä suurempi, harmaa ja läpinäkymätön hähmä.

Positiivisuutta, sitä on juuri nyt kovin vaikea löytää.

Epäodottaja juo kahvia

Olemme puolison kanssa naapurikaupungissa, kun harhaudun (taas) ajattelemaan nykyisen adoptiomaailman ankeutta. Lentoja ei ole, lapsiesityksiä ei tule, moniin maihin ei pääse, palvelunantaja ei tiedota, kukaan ei tunnu ajavan adoptioasiaa nykytilanteessa, pian tulee varmaan uusi aalto ja syksy ainakin.

Aurinkoinen terassi, +18, edessä vohveli ja kuppi höyryävää kahvia -ja mielessä se yllättäen iskevä tyhjyys, johon tutustuin keväällä.

”Millaista sun odotus on nyt? Kun musta tämä tuntuu jo aika pessimistiseltä, että tuleekohan sieltä koskaan mitään lasta. Ei huvita käydä enää kirpparillakaan sillä silmällä katselemassa mitään.”

”No mä ajattelen että kyllä se tulee kun tulee. Silleen järkeilen vaan.”

”Ei kun tunnetasolla, miltä susta tuntuu odottaa juuri nyt?”

”Mä alan odottaa sitten kun ne paperit tulee tai puhelin soi.”

Tuona hetkenä toivon hartaasti pääseväni tuohon epäodotuksen tilaan itsekin. Sen aika vain taitaa olla minun osaltani mennyt. Olen jälleen nauttinut elämästä ja kesästä kaikin tavoin, mutta sylin tyhjyys muistuttaa itsestään aiempaa useammin.

Tulisi nyt edes jotakin uutisia paikallisilta viranomaisilta, mitä tahansa. Tämä koronan tuoma epätietoisuus kuormittaa enemmän kuin annan kenenkään ymmärtää, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut sitten maaliskuun.

Tietoja aidanvieruksilta

Kesäkuun alun jälkeen palvelunantaja vaikenee.

Googlaan avainsanoja ruotsiksi ja englanniksi, ja sitten tärppää: Ruotsista selviää, että kohdemaamme viranomaiset ovat jatkaneet työtään ja maan viranomaisvaltuuksilla toimivan järjestön hallitus on kokoontunut koko kevään, mutta hakumatkoilla olevien perheiden haastatteluja ei ole tehty eikä toistaiseksi tehdä. Siksi hakumatkakutsuja ei nyt tule, eikä ilmeisesti juuri lapsiesityksiäkään haastattelujen ja tuomioistuinkokoontumisten ruuhkautumisen välttämiseksi.

Paljon tyhjää parempi! Miksi Suomen vastaava järjestö ei jaa tätä tietoa kotisivuillaan?  Reilu ja avoin tiedotus olisi kaikkien etu, myös heidän, jotka nyt harkitsevat adoptiojunaan nousemista. (Kyllä kyllä, ymmärrän, että tämä on heidän bisneksensä, eikä tämäntyyppisten tiedon jakaminen tue sitä. Mutta, rakkaat tulevat odottajat: koko adoptiokenttä näyttää muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olevan nyt pysähdyksissä, mikä tarkoittaa sitä, että järjestöjen kotisivujen odotusaikatiedot voivat olla turhan toiveikkaita. Toki pidän sormia ristissä että näin ei ole, mutta tämä mahdollisuus on odottajan hyvä tiedostaa ja siitä palvelunantajaltaan kysellä.)

Me lähdemme viikoksi lomalle. Lennämme (ja usein matelemme) pitkin metsäpolkuja. Välillä treenaamme kahvakuullalla vuokramökissä, sitten ajamme toiseen kansallispuistoon ja löydämme itsemme jälleen ihan liian hankalalta polulta. Metsässä adoptio ei kulje mukana: onnistun unohtamaan sen ainakin kolmeksi perättäiseksi päiväksi, ihmeellistä -ja vapauttavaa.

Onnellisia kesäpäiviä juuri sinulle, rakas lukija! Meitä samassa veneessä olevia on monta, vaikka kenttä onkin juuri nyt kovin hiljainen. Kyllä tämä tästä.

Kirjekuoren kokoinen olemassaolo

Maksamme jatkoluvan, tai siis lupahakemuksen. Itse luvan myöntämistä jäämme odottelemaan syksyyn.

Taas käy kuten aiemminkin: kallis lasku lyhyellä maksuajalla melkein ilahduttaa. Me olemme edelleen olemassa! Jossakin tämän hiljaisen, pysähtyneen systeemin uumenissa meidän nimemme näkyvät edelleen. Ehkä ne jauhautuvat irtokirjaimiksi rattaiden välissä eikä niitä kukaan enää myöhemmin tunnista oikeiden ihmisten nimiksi, mutta ainakin olemme olleet olemassa taas yhden hetken.

Meidän jälkeemme tulleet ovat jo saaneet lapsiesityksiä, joten olemassaolomme kiistatta kaipaa vahvistusta. Miksi tämä prosessi ei etene?

Pitkänä viikonloppuna urheilemme itsemme tainnoksiin. Aurinko paistaa, kuksassa on vuorotellen jääkahvia ja sitä tavallista, kotimatkan pysähtymispaikoissa halailen tuttuja vauvoja.

Kuinkahan kauan vielä menee, että voin ottaa syliin oman lapsen?

Vaivihkaa on tullut kesä

Jotenkin tämän kevään vaihtuminen kesäksi on ollut aikaa, jolloin lähipiirissä on kyselty tavallista enemmän lapsiuutisista. Ehkä se johtuu koronan aiheuttamasta eristyksestä: kun taas näemme livenä, on adoptiokuvion päivitys toki osa kuulumisten vaihtoa. Toki.

Mutta kun mitään ei kuuluu.

Ja kun minäkin haluaisin kertoa että toki kuuluu. Ja että hyvää! Että olemme vihdoin ottaneet lakanan pois pinnasängyn päältä, että lentoja vertaillaan jo, että katsos, tässä on kuva meidän lapsestamme, eikö ole kaunis.

Mutta oikeasti siis ei kuulu, eikä palvelunantaja osaa kertoa juuri mitään. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä, miten asiat missäkin etenevät, tehdäänkö lapsiesitystyöskentelyä, mitä tapahtuu matkustussuosituksille, lentoyhtiöille, karanteenimääräyksille, koko globaalille adoptiomaailmalle. Ei kai tästä vuosien katkosta sentään tule, eihän?

Jotta en unohtaisi tätäkin outoa välitilaa, haluan kirjata alkukesästä muistiin tämän:

1. Pieni kummilapsi aukoo suutaan kuin linnunpoika, kun näkee soseen (minkä tahansa makuinen) lähestyvän. Hän on ihana, vain ja ainoastaan ihana.
2. Uusi polkupyörä -oikeastaan niitä on kaksi, puolisollakin omansa- on osoittautunut kevyeksi ja ergonomialtaan ilahduttavan osuvaksi. Sujahtelemme puolison kanssa muutaman kerran viikossa pitkin metsiä (aika usein myös rämmimme ja talutamme pyöriämme, me aloittelijat) ja unohdamme kaiken muun.
3. Lähipiiriin tulee koiranpentu. Pieni pehmeä pallo, joka yrittää syödä voikukkia ja joka luottaa jokaiseen ihmiseen kuin emoonsa.
4. Puoliso viettää mökkilomaa poikaporukalla. Minä teen ylipitkää työpäivää ennen kuin maailma siirtyy kesälomalle, ja nautin että ehdin niin tehdä.
5. Farkut tuntuvat hiukan väljemmiltä kuin ennen. Pitkän trikookevään jälkeen luulisi olevan toisin, mutta muutama sentti on tainnut hävitä. Tuntuu mukavalta. Muutenkin kuin numeroiden valossa.
6. Jo nyt tuntuu, että tämä kesä on ollut hyvä. Ei vimmaisaa loman odotusta, vaan jo nyt illoista ja vapaapäivistä nauttimista, kevyttä pienten reissujen suunnittelua, eväät repussa ja aurinkorasvan kiilto kasvoilla. Ja sääskimyrkyn tuoksu, toissapäivänä ensimmäisen kerran tälle vuodelle.

Kirje lastenkotiin

On kulunut vuosi siitä, kun lähetimme ensimmäisen kerran postia lastenkotiin. Silloin askartelimme  hienolle kartongille kuvia itsestämme ja kodistamme. Kuvia oli napsittu puolison syntymäpäivillä ja lisäksi oli käyty valokuvaamossa ottamassa muutama edustus-odotuskuva.

Nyt on tehtävä samoin, vaikkei kuvaamoon tänä vuonna mennä: kuulumiskirjeen oheen on laitettava kuvia meistä ja lastenhuoneesta. Kuvat ovat tällä kertaa helpompia kuin kirjoittaminen, viimeksi oli päinvastoin.

Nyt kyseessä ei ole enää harjoituskirje kuten adoptiovalmennuksessa, vaan ihan oikea kirje. Kirje heille, jotka voivat vaikuttaa meidän perheemme tulevaisuuteen käsittämättömällä tavalla. Heille, jotka valitsevat ihmisiä jonosta meidän takaamme. Heille, joille me olemme yksi perhe kymmenistä, ei ihan huono muttei varmasti paraskaan. Tavallinen, kuvissa vaivaantuneesti hymyilevä ja kerrostalossa asuva. Millä ihmeen perusteella he, tuntemattomat, voivat valita meidät jollekin lapselle vanhemmiksi?

Esimerkiksi tällä: kirjeessä kerromme odotusajan tunnelmista ja kuulumisistamme vuoden varrelta. Kirjoitamme (tai oikeastaan minä kirjoitan, puoliso korjaa kieliopin) olevamme tyytyväisiä ja terveitä, mutta myös hyvin valmiita ottamaan perheeseemme uuden ihmisen vaikka heti. Kerromme puolison laihdutuksesta ja lähipiirin vauvauutisista. Kaikki on totta mutta tuntuu epätodelliselta. Niin tärkeä kirje, ja tuosta noin vain se kirjoitetaan ja laitetaan postiin!

Muutaman viikon ajan kirjeen postittamisen jälkeen olen poikkeuksellisen hereillä puhelimeni suhteen: vastaan jokaiselle sähkö- ja puhelinmyyjälle reippaasti koko nimelläni, sillä eihän voi tietää jos SE puhelu jo tulisikin.

Vielä ei ole tullut. Onkohan  kirje jo luettu siellä jossain?

Adoptioluvan uusimisesta, osa II

Teemme kaiken uudelleen. Melkein. Käymme lääkärissä, tilaamme virkatodistukset, odotamme kaupungin raporttia ja rikosrekisteriotetta, tapaamme sosiaalityöntekijää, oikoluemme hänen kirjoittamansa selvityksen meistä ja elämästämme… vain psykologin lausuntoa ei tarvitse uusia (se olikin kaikkein työläintä adoptiolupaa haettaessa).

Lääkäri sattuu olemaan se sama, joka teki aivan ensimmäisen T-lomakkeeni ilmoittauduttuamme adoptioneuvontaan. Siitä on jo kolme vuotta. ”Onko mikään muuttunut vuoden 2017 jälkeen?”, hän kysyy. ”Ei”, vastaan minä. Vain me kaksi olemme vähän vanhempia, vähän vähemmän epävarmoja ja paljn sitoutuneempia tähän prosessiin. Neuvonnan alkuvaiheessa tunnusteltiin, enää ei. Terveydellisesti on muuttunut vain se, että molemmilta on jäänyt matkan varrelle pari kiloa.

Muutamaa päivää myöhemmin istumme kotona, molemmat omilla tietokoneillamme ja eri huoneissa. ”Miten tämä aika on mennyt?” kysyy  ruudulla hymyilevä sosiaalityöntekijä. Ihan hyvin, vastaamme melkein yhteen ääneen. Lähipiiri voi hyvin ja mekin olemme jaksaneet odotusta, joskin koko ajan sen paino tuntuu harteilla hiukan raskaampana.

Oikoluettavaksi hiukan myöhemmin tuleva lausunto, ikään kuin uusi kotiselvitys, on suorastaan runollinen. Naurattaa, kun luen sitä, mutta kaikki on ihan totta. Aika vain pitenee pitenemistään, mutta sekin tunne siellä lukee. Ja lopuksi se tärkein: ”suosittelen heitä edelleen lämpimästi adoptiovanhemmiksi.”

En minä joka hetki sure

Kirjoitan tätä työpäivän jälkeen, olohuoneen nurkkaan siirretyssä harmaassa nojatuolissa. Takana on etäpäivä, jälleen yksi kotona luurit päässä, näppäimistöä kahdella sormella naputellen vietetty. En ole ajatellut adoptiota koko päivänä.

Oikeastaan ajattelen adoptiota ylipäätään vain ohikiitävinä hetkinä, asiaa sivuavilla nettisivuilla, miehen kanssa kahvipöydässä, joskus aamulenkillä. Pääosin elämä on kuitenkin kaikkea muuta: se on järjestelyä (töissä tiedon, kotona tavaroiden), urheilua, rentoutumista sohvalla, äänikirjoja, sosiaalista mediaa, ruoanlaittoa ja yhteydenpitoa omien läheisten kanssa.

Surua se on oikeastaan vain, kun avaan tämän blogin. Olen miettinyt, kannattaako tätä ylipäätään kirjoittaa, mutta ehkä tummempien tunteiden käsittelylle on tärkeää löytää joku kolonen, ja minulle se on tässä. Odotuksen tuoman turhautumisen, koronan synnyttämän epäluottamuksen ja pikkuseiskoista syntyvän ärtymyksen kirjoitan tänne, jotta en kantaisi sitä mukanani, kun kannettavan tietokoneen kansi sulkeutuu.

Siispä: en minä koko aikaa sure, murehdi tai laske todennäköisyyksiä. Mutta koko ajan minä odotan, siitä en pääse mihinkään. En aktiivisesti, en tietoisesti, mutta odotan kuitenkin. Niin kuin raskaana oleva nainen odottaa, niin odotan minäkin. Odotus kulkee mukana kuin kasvava vatsa. Ehkä kasvatankin vatsan sijaan sydäntä?

Tänään minusta tuli lapseton

Vuosi sitten juhlin äitienpäivää kaukana kotoa. Viimeistä kertaa ilman lasta, ajattelin silloin. Olo oli kuplivan hilpeä, oli hyvää ruokaa, viiniä, hauskaa seuraa ja musiikkia.

Tänään on toisin, mutta ei niin kuin äitienpäivänä 2019 kuvittelin.

Tänään, äitienpäivänä 2020 klo 18.14 taidan tietää miltä tuntuu olla lapseton. Se identiteetti on ollut minulle kaukainen, sillä olo ei ole ollut millään tavalla ”-ton”. Nyt kuitenkin olen juuri sitä. Ton. Lasta vailla, ilman, tyhjä.

Luen äidin aiemmin päivällä antamaa Kodin kuvalehteä, jossa poliitikko kertoo lapsettomuudestaan, kun kyyneleet kihoavat yllättäen silmiin. Ensimmäistä kertaa koskaan myös sosiaalisen median äitienpäiväkuvat ja -päivitykset kirvelevät, ja kyllä: haluan kääntää katseeni niistä pois. Ja käännänkin, mitäpä toisten perheonni tänään minulle kuuluu, eihän se kuulu muutenkaan.

Halailen ja nauratan ilmeilemällä veljen lasta, niin pientä ja niin rakasta, mutta tämä uusi, sanoiksi vaikeasti taipuva tunne on siitä huolimatta selkeä: tämä lapsi ei ole minun. Enkä minä hänen. On ihmisiä, jolle hän on vielä rakkaampi ja ihmisiä, joita hän tietämättään rakastaa paljon minua enemmän. On maailman tärkeimpiä ihmisiä, äitejä ja isiä, mutta minä en ole yksi heistä.

Eilinen lapsettomien lauantai ei itkettänyt, mutta tänään alakulo ei päästä minusta irti.

Ehkä ensi vuonna on toisin. Voisiko olla?

Onneksi elämästä ei tiedä. Siksi voi toivoa. Jos tietäisi, odottaisi kärsimättömästi tai surisi etukäteen. Nyt talletan tämän tunteen tänne.

Jospa ensi vuonna?

Adoptioluvan uusimisesta

Postin mukaan tulee palvelunantajan logolla varustettu kirje. Ne varmaan laskuttaa taas jotain, sanon puolisolle nostaessani kirjeen eteisen lattialta.

Tällä kertaa suuressa kirjekuoressa ei ole laskua. Adoptiolupamme on uusittava, kertoo kirje. Lääkärin tapaaminen, virkatodistusten tilaus ja juttutuokio sosiaalityöntekijän kanssa tulevat jälleen ajankohtaisiksi.

Viimeksi kun näitä samoja asioita tehtiin, olo oli toiveikkaan positiivinen. Nyt nämä kaikki tuntuvat työltä.

Voiko tästä kaikesta paperista joskus todellakin tulla lapsi?