Adoptiomaailmaa on viime viikkoina kuohuttanut muutamien maiden päätös keskeyttää tai rajoittaa adoptiotoimintaa, jotta vanhat väärinkäytösepäilyt saadaan selvitettyä. Samalla olen ainakin itse havahtunut kuulemaan adoptoitujen itsensä ääniä (okei, usein Jenkeistä, mutta muualtakin), joissa adoptioon suhtaudutaan varsin kriittisesti.
En oikein tiedä, mitä tästä voi sanoa. Olenhan se valkoinen, etuoikeutettu, keskiluokkainen odottaja. Onko minulla ylipäätään oikeus osallistua tähän keskusteluun? Mieli tekisi, mutta tuomitsemiskulttuuri pelottaa. Ehkä sentään jotakin ajatuksiani voin avata tänne, silläkin mielin että joskus voin lapselle sanoa ”emme me olleet sokeita, me tiesimme ettei tämä ole yksiselitteinen matka”.
Ehkä aloitan sanomalla että juuri nyt huolestuttaa. Huolestuttaa, miten prosessit täällä meillä jatkuvat, etenkin kun keskustelu leviää varmasti jossain vaiheessa myös suomenkieliseen maailmaan. Huolestuttaa, miten käy adoptiota tarvitsevien lasten (heitäkin on edelleen) ja lasta kaipaavien aikuisten, jos prosessit vielä useammissa maissa jäädytetään.
Mietityttääkin. Me olemme valkoisia ja keskiluokkaisia, asumme valkoisella ja keskiluokkaisella alueella. Me olemme tarkistaneet etuoikeutemme, mutta sitten kuitenkaan emme. Miten edes voisimme? Asuinalueellamme tumma lapsi ei ihan helposti löydä muunlaista kuin keskiluokkaista, suomenkielistä ja valkoista seuraa. Koulussa sentään ehkä, mutta se on vielä kaukana. Toki voimme hankkiutua adoptioperheiden menoihin -kunhan maailma taas alkaa avautua-, mutta hänen identiteettinsä kehittymisen tukemiseen meillä tuskin on riittävästi ymmärrystä. (Rotu-sanaa en osaa edes käyttää, niin vieraalta se tuntuu -jos asuisimme USA:ssa, tilanne olisi takuulla toisin.)
Olen itse asunut pari kertaa ulkomailla ja yhdessä maassa sain myös kokemuksen siitä, millaista on erottua valtaväestöstä ulkoisesti, mutta on eri asia kasvaa tuon tunteen kanssa kuin käydä kokemassa se määräaikaisesti, aikuisena. On jotain, mikä tulee perustavalla tavalla erottamaan meidät aina, ja se kokemus liittyy jollakin syvällä tavalla juuri tähän.
Mihin kaikkeen adoptiovanhemman on pystyttävä, ja eikö tämä epävarmuus koskaan lopu? Näitäkään en voi olla miettimättä.
Me osaamme rakastaa, keittää puuron ohella kohdemaan muutamia ruokia ja kertoa rakastavamme häntä molemmilla kielillä. Seinällä roikkuu pieni kohdemaan lippu, meillä on kaksi nukkea (ruskeampi ja kalpeampi), olemme lukeneet kaiken luettavissa olevan… ja maailmassa on ehkä joku lapsi, jolta puuttuu syli. Meillä on kaksi syliä, ei varmastikaan kaikkea ymmärrystä, mutta rakkautta ja myös tahtoa ymmärtää itselle vierasta maailmaa.
Kysymys kuuluu: Riittääkö se? Mihin asti? Voiko adoptiovanhempi olla näin keskeneräinen, vai pitääkö olla vielä jotain enemmän, vaikka neuvonta on selvitetty ja lupa taskussa? Mitä pitäisi olla, että kaikista etuoikeuksistaan huolimatta ansaitsisi päästä toisessa maassa syntyneen lapsen vanhemmaksi? Milloin lapsen etu olisi jäädä synnyinmaan lastenkotiin, milloin taas ei? Millaista on miettiä tätä kaikkea sitten, kun ikää on 15 vuotta, ja koko tämä hämärä kehä asettuu oman elämän ylle? Voiko siitä selvitä, ehjänä? Tuttavieni perusteella näyttää että voi, mutta juuri nyt julkinen keskustelu vetää kyllä mietteliääksi.
Mitä ajatuksia teillä muilla on? Tiedän että lukijoiden joukossa on sekä odottajia että adoptiovanhempia, ja olisi hauska kuulla anonyymissa ympäristössä (eli kommenttikentässä) ajatuksia tästä aiheesta. Niin arka aihe on, että omalla nimellä tähän keskusteluun ei taida monikaan ryhtyä, mutta ehkäpä täällä kuitenkin, edes vähän? Vai olenko ainoa tämän asian äärellä hämmentynyt?
