Isofixistä ja tilantarpeesta

Tuttavapariskunta karauttaa pihaan palatessaan autokaupoilta. He ovat käyneet koeajamassa isompia autoja, koska lisääntyvät ihmiset vaativat lisää tilaa.

Jo samalla viikolla huomaan houkuttelevani puolisoa autokauppakierrokselle. Lisää tilaa, meillekin! Puolisoa huvittaa: hän palaa työmatkalta, ja vaimoon on sillä välin tarttunut autokuume.

Paitsi lapsiperheen muuttuvilla tarpeilla, perustelen asiaa myös pitkillä työmatkoillani. Onhan se mukavaa istua korkeammalla, näkee paremmin. Turvallisuus! Ja mahtuisi tavaraa takakonttiin, nyt ei oikein mahdu. Lisäksi olen oppinut uuden termin: isofix-valmius, sitäkään nykyisessä autossa ei ole.

Joitakin viikkoja sitten asunnossamme kävi myös kiinteistönvälittäjä, sillä pohdimme isompaan asuntoon siirtymistä. Asia jäi odottamaan, ja palaamme siihen kenties lomakauden jälkeen.

Meistä tuli klisee. Jos nyt, vaikkei lasta näy mailla halmeilla.

Ps. Tuttu pariskunta valmennuskurssilta saa lapsiesityksen. Ihmeellistä! Jossakin siellä, kaukana ja näkymättömissä, meistä tehdään perheitä.

Hyväksikäytöstä ja selviytymisestä

Kesäloman aluksi asetun tyynyjen kera sohvalle ja katson Stacey Dooleyn dokkarin lastaan myyvistä filippiiniläisäideistä (katsottavissa linkissä elokuun -19 loppuun asti). Dokumentti näyttää kaksi dramaattista kiinniottotilannetta, jossa äidit tuovat amerikkalaiselle asiakkaalleen -tässä tapauksessa peitepoliisille- eri-ikäisiä lapsiaan ja kertovat, mitä heille saa milläkin hinnalla tehdä. Tilanteet päättyvät poliisin ja sosiaaliviranomaisten väliintuloon, eivätkä lapset tämän jälkeen todennäköisesti enää palaa vanhemmilleen. Sukulaisille, ehkä? Vai onko hyväksikäytetty lapsi liian likainen, liian traumatisoitunut, sukulaiset liian köyhiä? Joutuvatko lapset laitokseen? Ja tätäkin mietin: päätyvätkö he tai jotkut heistä tulevaisuudessa adoptioon?

Käsittääkseni eri maat toimivat eri tavoin sen suhteen, tulevatko huostaanotetut lapset kansainväliseen adoptioon. Monessa maassa tulevat, ei ensi- vaan viimesijaisena vaihtoehtona, mutta kuitenkin. Ajatus tuntuu ristiriitaiselta. Tokihan ”rikas länsimaa” saattaa tarjota kuntouttavamman kasvuympäristön, terapiaa ja muuta tukea enemmän kuin syntymämaa.

Silti: adoptiovanhemmat saavat hämmästyttävän vähän valmennusta traumoista ja traumataustan vaikutuksesta. Me tiedämme mitä tarkoittaa kiintymyssuhdehäiriö, istumme kiltisti adoptioneuvonnan tapaamisissa ja käymme valmennuskurssin, osallistumme luennoille ja lainaamme kirjastosta kaiken aihetta sivuavan. Mutta silti, silti! Tuttu sijaisvanhempi kertoo, että heidän koulutuksessaan neuvottiin miten suhtautua, jos lapsi vaikkapa haluaa nukkua puukko tyynyn alla.

Meille ei ole kerrottu.

Siksi haluaisin tietää tämän: Kuinka vaikeilla elämänkokemuksilla varustettuja lapsia adoptoidaan ulkomaille?

Erityistarvelomakkeella me kehtasimme toivoa, että meille ei esitettäisi lasta, jolla on tiedossa oleva katulapsi- tai hyväksikäyttötausta. Mutta eivätkö juuri he tarvitse perheen? Vai ovatko jotkin asiat vain liian vaikeita, niin että elämästä uudessa(kaan) kotimaassa voisi tulla edes kohtuullista? Jos, niin mikä on vaihtoehto kotimaassa?

Ajatukseni ovat umpisolmussa. Kuinka vaikeista asioista adoptioperheet yrittävät parhaillaan selvitä tai ovat jo selvinneet? Entä mistä kaikesta selviävät kaltoinkohdellut pienet ihmiset, ja miten ihmeessa?

 

Mitä hyvää lapsi tuo?

On kummallista tietää (adoptiotietäminen = uskoa vahvasti, toivoa vielä enemmän) että ensi kesänä meitä on kolme. Koko ajan jotakin on meneillään viimeistä kertaa: juhannus aikuisten kesken, fatbiken vuokraus extempore-maastopyöräilyä varten, päivälliseksi rieskaa ja raejuustoa hotellin sängyssä. Loputon vanuminen kylpylän porealtaassakin tuntuu jäähyväisiltä. Hyvällä tavalla.

Pitkään lapsen saaminen näytti mielestäni vain sarjalta luopumisia. Nyt uskon ja toivon, että lapsen mukana tulee myös jotakin uutta, positiivista. Mutta mitä?

En tiedä. Kuka kertoisi jotain hyvää, kun tavallinen perhepuhe sisältää lähinnä väsymystä, kiirettä ja oman ajan kaipuuta?

Tämä uusi tyyppi

Olen aina pitänyt itseäni perusreippaana ihmisenä. Sellaisena, joka juttelee tuntemattomille perhejuhlissa, tarjoutuu ajamaan kapeilla vuoristoteillä, haluaa suurkaupungissa poistua pääkaduilta ja maistaa  niitä kummallisia ruokia. Joka katsoo matkustaessaan kohteen kiinnostavuuden ennen matkustustiedotetta, laulaa (pakon edessä) julkisesti ilman erityistä laulutaitoa ja niin edelleen.

Olen koko aikuisikäni pyrkinyt siihen, että ainakaan rohkeuden puute ei estä asioita tapahtumasta, järki ja harkinta toki ovat toki sitten toinen juttu. Mutta ei nössöily.

Nyt jokin on muuttunut.

Minusta on tullut varovainen. Ei asioissa, joiden riskit ovat henkisiä (häpeän ja harmituksen kanssa voin kyllä jotenkin elää edelleen), mutta marginaalisetkin fyysiset riskit tuntuvat yhtäkkiä kamalilta.

Siispä: ei enää kipeänä töiden tekemistä, ei matkoja epämääräisillä lentoyhtiöillä, ei kaupunkipyöräilyä ilman kypärää.

Kuka tämä uusi tyyppi oikein on? Mistä hän tuli elämääni, ja pääsenkö hänestä enää koskaan eroon?

Tämä vastasyntynyt ja kutsumatta seuraani liittynyt riskianalyytikko ärsyttää itseäni, ja  muutama kaverikin on jo saanut hänestä osansa.

Minä, joka en koskaan ole suostunut sanomaan, että pelottaa, olen joutunut tunnustamaan sen jo muutamaankin otteeseen. Pelko on estänyt asioita tapahtumasta, saanut näkemään huolia, joita en ennen tuntenut.

Jos pelkkä odotus tekee minusta tällaisen, millaista elämä lapsen kanssa mahtaa olla?

Sitten tuli tilaisuus

Työkokouksen alussa sitten sanon sen.  ”Me odotetaan puolison kanssa adoptiolasta.”

”Ollaan oltu tässä prosessissa nyt reilut pari vuotta, ei tämä niin mahdottoman pitkältä tunnu.”

”Ei me tiedetä siitä oikeastaan vielä mitään. Lapsiesitystä odotetaan.”

Mitä he sitten sanovat?

”Oi, onnea, mahtavaa!”

”Minkä ikäinen, tyttö vai poika, milloin?”

”Onko teillä jo sille sänky tai muuta tavaraa?”

”Joko ootte miettineet sille nimiä?”

”Mä alan nyt itkeä.”

Kannatti kertoa. Vaikka kaikki menisi pieleen, olisin ainakin ehtinyt iloita hetken avoimesti. Ja muut kanssani.

Tänä kesänä

Haluan maata sängyllä analysoimassa CMX:n sanoituksia puolison kanssa. Ja telttailla, ehkä jossain päin Lappia.

Sitten riittää. Tämä bucket list on lyhyt.

Olen saanut tehdä vapaasti kaikkea kiinnostavaa niin pitkään. Nyt haluan etten elämäni keskipisteessä ole enää vain minä, minun toiveeni ja tuntemukseni.

Siispä: En missään nimessä halua suunnitella enää yhtään reissua kaukomaille, en syödä mitä ja milloin sattuu, en asua kahden aikuisen hiljaisessa kodissa. Enkä halua että elämästäni näin suuri osa menee työhön.

Juuri nyt olen niin valmis kuin olla voi (eli en kovin, mutta tuskin enää muutun tämän valmiimmaksi).

Menen ehkä vähän sekaisin

Käyn töiden jälkeen veljeni luona. Pikkuveljen, sen maailman parhaan tyypin. Tartun puolen litran kahvimukiin, ja hän tarjoaa silmieni eteen vaaleankeltaisen vihkosen. Sen kannessa lukee isoilla kirjaimilla VAUVA.

”Meille kuuluu tämmöistä.”

Sekoan ihan vähän. Viikon, kuukauden paras uutinen! Hypin tasajalkaa ensin veljen kaulaan, sitten hänen vaimonsa. Mahtavaa!

Isovanhemmat odottavat siis nyt kahta lapsenlasta, samaan aikaan. Minusta tulee äiti ja täti. Miten huikeaa on samaan aikaan odottaa häntä joka jo jossain on, ja häntä, joka on vasta muotoutumassa.

Serkukset.