”Palvelunantoonne tulee tauko”

Olemme muuttaneet. Uusi koti on paljon edellistä suurempi, siinä on piha ja naapurustossa paljon lapsia.

Sosiaalityöntekijä tulee käymään. Hänen on nähtävä uusi koti omin silmin, jotta hän voi kirjoittaa lisäselvityksen. Selvitys menee yhdessä olosuhdemuutosilmoituksen kanssa adoptiolautakuntaan, joka käsittelee muutoksen oman aikataulunsa puitteissa. Ja mikä huvittavinta, ”palvelunantomme keskeytetään” väliajaksi.

Mikä palvelu? Emme ole tähänkään saakka saaneet juuri mitään, mikä sopisi tuon lavean palvelu -termin alle. Tokihan arkinen ymmärrys sanoo, että tänä aikana emme voi saada lapsitystä, mutta niitähän nyt ei ole muutenkaan koronan vuoksi juuri tullut. Mikä sitten muuttuu ja kuinkahan iso lasku tästäkin tulee?

(Veikkaan: ei mikään ja 300 €. Jälkimmäisen voisi tarkistaa, mutten viitsi vaan keskityn olemaan onnellinen uudesta kodista.)

Neuvolakortti ja vieras pinnasängyssä

Koti laitetaan laatikoihin.
Kesken pakkaamisen puoliso tulee keittiöön ja näyttää vaaleansinistä vihkoa: tällainen löytyi. Neuvolakortti. ”Sehän kannattaa säästää”, sanon minä automaattisesti, ja melkein jatkan lauseen loppuun. Loppu olisi kuulunut näin: ”on sitten hyvä vertailla kehittyykö lapsi samaan tapaan kuin isänsä”.

Huvittavaa. Meille adoptio-odotus on niin tavallista, että välillä unohtuu ettei tuleva lapsi peri meiltä geenejään. Että hän on jonkun muun lapsi kunnes tulee meille, ja myös sen jälkeen. Meidän ja sen toisen, jolla on nimi, elämä, omat haaveensa ja surunsa.

***

Pieni kummilapsi käy lomaviikolla vanhempineen kylässä. Vauva nukkuu kotikuvauksesta kokoon jätetyssä pinnasängyssä ja leikkii kirpputorilta ostamillani leluilla. Mukavaa, että joku nukkuu ja leikkii, ja että se joku on vielä niin ihmeellinen pieni tyyppi. Ikään kuin tuo pieni ihminen Brion pinnasängyssä olisi lupaus siitä, että joskus tässä sängyssä nukkuu myös hänen tummempi serkkunsa. Ei niin pitkä ja hoikka kuin nyt tuhiseva pieni ihminen, mutta lapsi, jolla on täällä serkku, eno, isovanhemmat ja joukko kummeja. Jonka vanhempia olemme me ja jolle juuri tuo sänky on oma.

Pessimistin odotus on helpompaa

Kohdemaasta on ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen tullut taas lapsiesitys. Toivo, tuo kellarin häkkivarastoon ajat sitten säilöön laitettu tunne herää: meidän paperimmehan voivat juuri nyt olla jonkun käsissä! Jos lapsiesitys tulisi nyt, milloin voisi olla hakumatkaan vuoro? Eikö meidän kuuluisi olla aika lailla seuraavat, joille SE puhelu tulee?

Puoli vuotta koronan sulkemassa maailmassa on mennyt yllättävän hyvin. Olen ollut välillä alamaissa, välillä vihainen, usein vain unohtanut koko odotuksen. Nyt, kun konkreettinen mahdollisuus asioiden etenemiseen antaa viitteitä olemassaolostaan, huomaan palaavani aiempaan. Ja todella: toivon ja ei-toivomisen vuorottelu on raskasta. On taas suojattava itseään pettymyksiltä, joita toivon viriäminen väistämättä synnyttää. On tyhjennettävä mielestään ajatukset, joiden olemassaoloa joskus helli ja jotka sittemmin siirsi tietoisesti sivuun mielestä ja koko elämästä.

Ehkä olisi helpompaa, jos jonakin päivänä vain puhelin soisi. Ilman toiveita, väliaika-arvailua, politiikan seuraamista, palstoilla liikkuvia tiedonmurusia. Jos sitä vain unohtaisi kunnes ei enää haluaisi eikä tarvitsisi unohtaa.

Viipyvät adoptiot televisiossa

Eräänä iltana A-studiossa keskustellaan kansainvälisten adoptioiden viipymisestä koronapandemian aikana. Makoilemme sängyllä ja katsomme ohjelman yhdessä. Adoptioperheiden puheenjohtaja ja toimittaja tekevät parhaansa, mutta eivät saa muita vierailijoita vastaamaan siihen, mitä me odottajat eniten haluaisimme tietää.

Miksi tänne oli mahdollista tuoda tilauslennoilla marjanpoimijoita mutta ei pieniä lapsia kera saattajien? Onko lapsen etu tosiaan se, että perhettä odotetaan ehkä vuosia pitempään kuin oli tarkoitus? Mitä adoptioiden vauhdittamiseksi on koronan aikana konkreettisesti tehty?

Ei juuri mitään, ilmeisesti. Mitään faktaa toimistaan vieraat eivät osaa kertoa. He ovat ilmaisseet yhteistyökumppaneilleen olevansa valmiita yhteistyöhön kun adoptiot alkavat taas edetä, mutta mitään muuta en heidän sanoistaan saa irti. Että katsellaan ja eihän tälle mitään voi. Kyllä tämä on nyt raskas tilanne odottajille.

Voihan tälle tilanteelle nyt jotain tehdä! Täytyy voida! Sisäisesti kihisen, mies ärhentelee ääneen. Oletteko, arvon adoptioviranomaiset, kuulleet lobbaamisesta? Vaihtoehtojen etsimisestä? Aktiivisemmasta tiedottamisesta Suomen aiemmin hyvästä koronatilanteesta, kahdenkeskisistä neuvotteluista viranomaisten kesken? Mielipidevaikuttamisesta, yhteistyökumppanuuksien vahvistamisesta, uusien etsimisestä, lääketieteellisen asiantuntemuksen tarjoamisesta?

Mistä me oikein teille maksamme?

Ajan kesyttämisestä

Syyskuu vaihtuu lokakuuksi ihan yllättäen. Siirtelemme isoja palikoita, teemme paljon töitä, minä ostan sähköpyörän kakkosauton korvikkeeksi. Kaksi viikkoa saamme käytettyä uuden sohvan ja nojatuolin valintaan.

Kuluisi nyt tämä aika, tämä syksy.

Ja kuuluuhan se: mummo kuulostaa puhelimessa joka kerran soittaessani hiukan vanhemmalta ja hauraammalta. Pieni kummilapsi kasvaa silmissä ja hänen hennon kehonsa painoa sylissäni on päivittäin ikävä. Isompi kummilapsi on yhtä ihana kuin aina: hän yrittää saada minut pelaamaan Minecraftia kanssaan ja on yllättäen kasvattanut kakkosluokkalaisen, jo ison ihmisen, tukkamallin. Suurin kummilapsi muuttaa ulkomaille. Puolison tukka kasvaa, lehdet kellastuvat, lähellä tapahtuva korona-altistus säikäyttää, ensimmäiset joulusuklaat ilmestyvät kauppoihin, unohdan palauttaa traumakirjan kirjastoon ja saan siitä sakkoja.

Kyllä, aika siis todistettavasti tosiaan kuluu. Se oikea, luotettava, tavallinen aika.

Adoption aika sen sijaan ei kulu, se venyy. Se lisääntyy, sitkistyy ja minä tiedän että aikaa ei oikeastaan edes ole. Ihmisen luoma illuusio, taipuva kaari, jotakin johon peilata omaa olemista, yön ja päivän vuorottelua. Jotakin, joka piti keksiä, jotta ihmiskunta selviäisi.

Kuka saisi adoptio-odottajan ajanlaskun lopettamaan venkoilunsa ja asettumaan ennustettavissa tunneiksi, viikoiksi ja vuosiksi?

(Tällä viikolla ostin kirkasvalolampun. Tämä syksy on hiljaisempi kuin toivoin, mutta pimeyden aion pitää loitolla.)

2020 – lupa jatkaa

Sen me saimme. Postiluukusta kolahtanut kirje ei tällä kertaa aiheuttanut sydämentykytystä: mielessä ei edes käynyt, ettemmekö olisi saaneet jatkolupaa.

Kaksi vuotta kerrallaan voimassa oleva ensimmäinen adoptiolupamme tuli tiensä päähän, mutta koska mikään ei ollut parin vuoden takaisesta muuttunut, ounastelimme luvan uusimisen olevan läpihuutojuttu. Kuten se olikin: jonkin verran vaivaa, mutta ei jännitystä.

Toivottavasti kolmatta lupaa ei enää tarvita.

Istuttaisinko omenapuun?

Elokuun puolivälissä istuin opiskeluaikaisten ystävien kodissa kahvilla. Nostelin sormin palosta herneitä, kuuntelin leikin ääniä trampoliinilta eikä lapsiperheen elämä isossa kaksikerroksisessa talossa yhtäkkiä näyttänytkään niin pahalta kuin olin aina kuvitellut. Päin vastoin: kukaan ei juossut päin kirjahyllyä, ei kompastunut portaissa eikä huutanut pyyhkimään sieltä väärästä kerroksesta. Kaikki oli niin… mukavaa. Ja ennen kaikkea väljää. Rentoa ja kaunista.

Pitkät tunnit kotimatkalla puhuimme autossa elämästä, siitä mitä olimme ystäväkierroksellamme nähneet ja siitä mikä meitä odotti kotona. Siitä, että koska lapsen tuloa ei voi ennakoida, voisi elämässä tehdä juuri nyt jonkin muun, iloa tuottavan muutoksen. Koska elämä vain on nyt, eikä tulevaisuutta tunne kukaan.

Voisi muuttaa isompaan asuntoon, noin esimerkiksi. Pihalliseen, sellaiseen jossa kotitreeneille on kunnolla tilaa eikä työläppärin ainoa paikka ole ruokapöydällä. Ja jonka pihassa kasvaa viinimarjapensas.

Huomenna menemme tekemään pintakosteusmittauksen. Sen ja mahdollisesti loppuviikkoon sijoittuvan tiiveysmittauksen jälkeen taidamme tehdä tarjouksen uudesta kodista. Liian isosta, mutta niin ihanasta. Tarpeettoman uudesta, mutta sellaisesta, jossa voisimme läheistemme kanssa viihtyä: kummilapsille olisi vierashuone, ja yhden huoneen kattoon pultattaisiin videotykki. Ihan vain huvin vuoksi.

Olen aina ajatellut että vain jotkut muut (paremmin tienaavat ja aikuisemmat) muuttavat uusiin isoihin koteihin. Aivan kuten pitkään ajattelin yliopiston olevan joillekin toisille (lue: fiksummille ja ylemmistä sosiaaliluokista tuleville). Tuntuu suorastaan luvattoman ilahduttavalta miettiä aivan tarpeettoman ihanaa uutta kotia.

Tulkoot lisäselvitykset ja sosiaalityöntekijän kotikäynti! En yleensä ole kovin intuitioon nojaavaa tyyppiä, mutta juuri nyt ja tässä asiassa voisin olla. Marjapensasta ei tämän talon pihassa kasva, mutta omenapuu kyllä.

”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun”. (ML)

Älä tule paha syksy

Tähän aikaan vuodesta liittyy yleensä paljon positiivista: Uuden alkua monella suunnalla, lomakuulumisten vaihtoa tuttujen kanssa, innostavia suunnitelmia töissä ja harrastekuvioissa, koululaisilla koulutarvikkeiden hankintaa ja aikuisilla kaapissa uusi työpaita. Lounastreffejä ja viikonloppuja, joille voi sijoittaa sieniretket, illanistujaiset ja mökkeilyn.

Nyt en vain saa tästä idullaan olevasta alkusyksystä millään kiinni. Tuleva vuodenaika näyttää yksinkertaisesti vain niin kovin erilaiselta kuin yksikään syksy tätä ennen. On kaiketi taas vältettävä ihmisjoukkoja, joten ei kauppoja eikä kahviloita, kiitos. Työpaikalle ei ihan vielä ole asiaa, joten etätyöt jatkuvat. Syksy tuonee mukanaan myös kiristyviä kokoontumisrajoituksia, joten joogaan ja soittotunneille ilmoittautuminen tuntuu hölmöltä.   Lomia ja lomamatkoja ei merkitä kalenteriin. Ja ennen kaikkea: lapsen tulo on  epäuskottavampi ajatus kuin koskaan.

Vielä viime talvena odotin lasta kuin polvenkorkuinen joulua: luottavaisena siihen, että vaikka sen tulo oli kaukaista ja epämääräistä, se oli silti ihan varmasti tulossa ja pelkkä ajatus sai hykertelemään.

Tämä nykyinen odotus on erilaista. Lapsen tulon varaan ei voi laskea, sen aikataulua ei voi ennustaa, ja vaikka lapsiesitys joskus tulisikin, on hakumatkakutsun ympärillä vielä suurempi, harmaa ja läpinäkymätön hähmä.

Positiivisuutta, sitä on juuri nyt kovin vaikea löytää.

Epäodottaja juo kahvia

Olemme puolison kanssa naapurikaupungissa, kun harhaudun (taas) ajattelemaan nykyisen adoptiomaailman ankeutta. Lentoja ei ole, lapsiesityksiä ei tule, moniin maihin ei pääse, palvelunantaja ei tiedota, kukaan ei tunnu ajavan adoptioasiaa nykytilanteessa, pian tulee varmaan uusi aalto ja syksy ainakin.

Aurinkoinen terassi, +18, edessä vohveli ja kuppi höyryävää kahvia -ja mielessä se yllättäen iskevä tyhjyys, johon tutustuin keväällä.

”Millaista sun odotus on nyt? Kun musta tämä tuntuu jo aika pessimistiseltä, että tuleekohan sieltä koskaan mitään lasta. Ei huvita käydä enää kirpparillakaan sillä silmällä katselemassa mitään.”

”No mä ajattelen että kyllä se tulee kun tulee. Silleen järkeilen vaan.”

”Ei kun tunnetasolla, miltä susta tuntuu odottaa juuri nyt?”

”Mä alan odottaa sitten kun ne paperit tulee tai puhelin soi.”

Tuona hetkenä toivon hartaasti pääseväni tuohon epäodotuksen tilaan itsekin. Sen aika vain taitaa olla minun osaltani mennyt. Olen jälleen nauttinut elämästä ja kesästä kaikin tavoin, mutta sylin tyhjyys muistuttaa itsestään aiempaa useammin.

Tulisi nyt edes jotakin uutisia paikallisilta viranomaisilta, mitä tahansa. Tämä koronan tuoma epätietoisuus kuormittaa enemmän kuin annan kenenkään ymmärtää, vaikka periaatteessa mikään ei ole muuttunut sitten maaliskuun.

Tietoja aidanvieruksilta

Kesäkuun alun jälkeen palvelunantaja vaikenee.

Googlaan avainsanoja ruotsiksi ja englanniksi, ja sitten tärppää: Ruotsista selviää, että kohdemaamme viranomaiset ovat jatkaneet työtään ja maan viranomaisvaltuuksilla toimivan järjestön hallitus on kokoontunut koko kevään, mutta hakumatkoilla olevien perheiden haastatteluja ei ole tehty eikä toistaiseksi tehdä. Siksi hakumatkakutsuja ei nyt tule, eikä ilmeisesti juuri lapsiesityksiäkään haastattelujen ja tuomioistuinkokoontumisten ruuhkautumisen välttämiseksi.

Paljon tyhjää parempi! Miksi Suomen vastaava järjestö ei jaa tätä tietoa kotisivuillaan?  Reilu ja avoin tiedotus olisi kaikkien etu, myös heidän, jotka nyt harkitsevat adoptiojunaan nousemista. (Kyllä kyllä, ymmärrän, että tämä on heidän bisneksensä, eikä tämäntyyppisten tiedon jakaminen tue sitä. Mutta, rakkaat tulevat odottajat: koko adoptiokenttä näyttää muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olevan nyt pysähdyksissä, mikä tarkoittaa sitä, että järjestöjen kotisivujen odotusaikatiedot voivat olla turhan toiveikkaita. Toki pidän sormia ristissä että näin ei ole, mutta tämä mahdollisuus on odottajan hyvä tiedostaa ja siitä palvelunantajaltaan kysellä.)

Me lähdemme viikoksi lomalle. Lennämme (ja usein matelemme) pitkin metsäpolkuja. Välillä treenaamme kahvakuullalla vuokramökissä, sitten ajamme toiseen kansallispuistoon ja löydämme itsemme jälleen ihan liian hankalalta polulta. Metsässä adoptio ei kulje mukana: onnistun unohtamaan sen ainakin kolmeksi perättäiseksi päiväksi, ihmeellistä -ja vapauttavaa.

Onnellisia kesäpäiviä juuri sinulle, rakas lukija! Meitä samassa veneessä olevia on monta, vaikka kenttä onkin juuri nyt kovin hiljainen. Kyllä tämä tästä.