Tässä mitään odoteta

Kun syyskuu alkoi, odotus jäi taka-alalle. Jos asiat menevät kuten mahdollista ja toivottavaa on, voisimme saada lapsiesityksen tämän syksyn aikana. Koska tuo hetki on niin lähellä ja silti niin saavuttamaton, lakkasin siis lähes huomaamatta odottamasta. Nyt odotus on kai jo niin suuri asia, ettei sitä enää rohkene ottaa esille tutkailtavaksi kovin tiheään. Pullahtaa vielä pöydälle koko hoito, valtaa kaiken tilan ja tuo mukanaan malttamattomuuden, jota ei viikkokausia saati kuukausia jaksa kantaa.

Siispä epäodotamme. Hästäg norsu keittokomerossa, tai ainakin rattaat olohuoneessa (ostimme, kun halvat ja hyvät tulivat vastaan, ja siinä ne nyt muistuttavat siitä, jota aktiivisesti painetaan pois mielestä).

Martti ja Anneli ne yhteen soppii: adoptiolapsen nimi

Kerroin joskus aiemmin, että ystäväni lapsella oli nimi jo silloin, kun hän majaili äitinsä kohdussa. Kadehdittavaa. Vauva oli Villekalleeemeli, ei lapsi tai joku vaan Hän.

Meillä nimen paikalla on sivulause: josselapsijoskustuleeniin. Tai nykyään jo varoen: sittenkunselapsituleeniin.

Muuta ei vielä uskalla. Koska minkäänlaisen kutsumanimen käyttäminen tuntuu tässä vaiheessa aivan liian oudolta, keskustelemme harvakseltaan nimestä. Pääkriteereitä on muutama:

1. Nimen on oltava suomalainen tai vähintään länsimainen, sillä erottuvassa ihonvärissä on yhdelle pienelle ihmiselle riittävästi kannettavaa. Ettei ainakaan luokan oppilaslistasta tai aikuisena ansioluettelosta heti huomaa, että tuo ihminen ei ehkä olekaan elovena-mallia. Haluamme, että lapsi saa mahdollisimman pitkään olla vain yksi muista lapsista.

2. Ne muut nimet. Juuri sen oikean nimen on oltava sellainen, että se sopii molempien sukunimien kanssa yhteen (näillä näkymin aiomme arpoa sukunimen). Nimilaki ehti onneksi muuttua jo ennen jos/kun-lapsi tulee taloon, mutta toistaiseksi emme lämpene yhdistelmänimille. Emmekä toistemme sukunimille. Miten ihmeessä ihmiset saavat koskaan päätettyä yhteisestä sukunimestä jo avioituessaan, kun me emme osaa edes ajatella vaihtamista yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeenkään?

3. Edelliset sukupolvet. Puolison suvun nimiperinteet ovat mysteeri. Oma äitini on toivonut, että meillä molemmilla oleva toinen nimi saisi jatkumoa, ja muutenkin toisen nimen valitseminen perinneosastolta tuntuu hyvältä. Että jos nyt geenit eivät olekaan samat, niin jatkumoa on nimien(kin) kautta.

(4. Sukupuolineutraaleista nimistä en nyt jaksa välittää, muut tekijät painavat tällä erää enemmän. Ei toki olisi hullumpaa, jos jokin neutraali ja sukunimisujuva versio tulisi vastaan, mutta varsinaiseen kriteeristöön tämä kohta ei yllä. Onhan noissa kolmessakin seulomista.)

Olen keksinyt yhden riittävän kauniin ja soljuvan tytön nimen. Sille puolisokin nyökytteli. Nimi sulaa suussa kuin karkki ja toimii monessa maassa. Kaikki tapaamani sen nimiset ovat olleet mukavia ihmisiä.

Pojan nimiä pallottelin kerran olohuoneen sohvalla puolihuumorilla ääneen, kun puoliso sanoi varoen ”jos se olisi Kai” (siis ei hän oikeasti sanonut Kai, mutta riittävän lähelle jotta voin kääntää ehdotuksen Kaiksi). Miksei, miehen ehdotus oli helppo, iloinen nimi, jossa on kiinnostava sivumerkitys. Siitä nimestä voi kertoa tarinan, sillä on syy tulla valituksi.

Miten te valitsitte/valitsette adoptilastenne nimet?

 

Kiitoksellaeläjä

Viimeiset viikot olen ollut kovin kiitollinen. Ei niin, että olisin yhtäkkiä jotenkin kasvanut henkisesti, mutta jokin on silti muuttunut. Siihen syy taitaa olla elämässä itsessään: olen taas saanut muistutuksia siitä, miten nopeasti kaikki elämässä voi muuttua.

Tällä viikolla olen kärsimättömänä odotuksen ohella tuntenut kiitollisuutta muun muassa

1. odottamisesta: miten etuoikeutettua, että saan odottaa jotakin niin ihmeellistä kuin lasta!

2. kaikki suomalaiset yllättyneestä jatkokesästä, joka saa lähtemään ulos termarikahvien kanssa vielä illallakin

3. työstä, joka ei jätä kylmäksi vaikka usein tuntuu vievän luutkin kehostani.

4. puolisosta, joka on jaksanut halata aina uudelleen maailman epäreiluutta itkevää vaimoaan

5. naisverkostosta, joka kokoontuu harvakseltaan mutta jolla on silloin sitäkin hauskempaa

6. löytyneestä herkkutatista (paistoin sen sipulin kanssa ja söin ruisleivän päällä, mmm)

7. pyörästä, joka on vakaa ja rullaava

8. asuntomme ilta-aurinkoon katsovasta parvekkeesta

9. sikeistä unistani

10. elämästä itsestään (oikeasti)

Rattaat adoptiolapselle -huijarisyndrooma vaunuosastolla

Paikkakunnalle avautuu lastentarvikeliike, ja vastoin parempaa tietoamme poikkeamme avajaispäivänä sisään. Hulina on hurja: naisia, lapsia, myyjiä, ilmapalloja ja kaatuvia pyöräilykypäräpinoja. Suuntaamme rauhallisimpaan nurkkaan tutkimaan esittelyssä olevia rattaita. Tai kärryjä, kuten me toistuvasti niitä kutsumme – nämäkään termit eivät ole vielä hallussa.

Karkeasti ottaen tarjolla näyttää olevan
– järeitä ja kalliita yhdistelmävaunuja (mihin nämä mahtuvat?)
– kasvot menosuuntaan liikkuvia matkarattaita (kiintymyssuhdehälytys!)

Toteamme molemmat, että auton ostaminen on paitsi helpompaa, myös hauskempaa. Autokaupassa olo ei ole ollenkaan kiusallinen ja osaamme molemmat selvittää ja fiilistellä olennaisia asioita, mutta lastentarvikeliikkeissä on toisin.

Samana iltana alan kahlata läpi netin tieto- ja markkinointitulvaa. Selviää, että me tarvitsemme käänettävän kulkusuunnan lisäksi helposti kasattavat, työntöaisaltaan (?) säädettävät rattaat. Käsimatkatavarakokoa tai tyylikästä ulkonäköä emme kaipaa, mutta selkäkorkeutta sen verran, että ostettavat rattaat menisivät useamman vuoden. Rengaskokoakin saisi olla enemmän kuin kahvikupin halkaisijan verran. Kauniina pitämäni Yoyot karsiutuvat, samoin trendikkäät Bugaboot, käytännölliset Baby joggerit ja monet muut.

Seuraavalla viikolla työntelemme läpi toisen liikkeen valikoimassa olevat rattaat. Myyjä tiedustelee lapsemme ikää ”-emme vielä tiedä, meille tulee adoptiolapsi”, ja kuultuaan vastauksen alkaa myydä meille keskimääräistä kalliimpia ja laadukkaampia yhdistelmävaunuja. Pieniä kyllä (Emmaljunga Viking, ehkä?), mutta ei kovin pieneen tilaan meneviä. Kerromme, että tarvitsemme ehdottomasti matkakelpoiset rattaat ensimmäiseksi kulkupeliksemme, sillä lapsi haetaan suuresta, helteisestä kaupungista ja matkalle on tarkoitus lähteä rattaat mukana, ettei kaikessa touhussa tule tehtyä vikahankintaa paikan päältä.

Myyjä ymmärtää eikä kuitenkaan ymmärrä. ”Ei matkarattaita voi ainoiksi rattaiksi oikein ostaa.  Ne ovat poikkeustilanteita varten, kun menette autolla mummolaan. Ja kun ei ihan vauva kerran ole kyseessä, niin kyllähän lasta kuljetetaan kasvot menosuuntaan.” Kaivan jostakin kuluneen ”niin, adoptiolapsillahan tilanteet voivat olla vähän erilaisia”-fraasin, ja poistumme liikkeestä turvaistuinhyllyköiden kautta. Niidenkään merkit ja mallit eivät meille noviiseille kerro mitään, mutta myyjä suhtautuu meihin selvästi jo pedagogisena haasteena ja poistumme paikalta huomattavasti viisaampina. 360 asteen kääntyvyys! i-size! Autoliiton testit! (Niihin perehtyminen muuten auttaa, sillä hyviksi havaittuja istuimia ei olekaan liiaksi).

Samana päivänä palaamme takaisin juuri avattuun liikkeeseen. Avajaispäivän ruuhka on hellittänyt, ja tällä kertaa myyjä tulee esittelemään meille ratasvalikoimaansa. Hänen avullaan löydämme hakemamme: käännettävällä kulkusuunnalla olevat semimatkarattaat, tukevilla ilmakumirenkailla, yhden käden kasausmekanismilla ja isolla tavarakorilla. Mies innostuu rumana pitämästäni armeijanvihreästä sävystä ja alkaa välittömästi suunnitella rattaiden personointimahdollisuuksia.

Nämä me siis ostamme, kun lapsiesitys joskus tulee. Mitäänsanomattomat, vakaat, käytännölliset, minihissiimme mahtuvat Britax Smile 2 -rattaat. Sitten kun.

 

01_BRITAX_SMILE_2_OliveDenim_02_FWFSunVisorOut_2017_72dpi_2000x2000

Kuvan lähde: Britax Römer

Naisten alakulttuuri ja adoptio

”Millainen olo on?”

Nuutuneelta vaikuttava läheinen piristyy hiukan ja alkaa kertoa, miten olo on muuttunut raskauden edettyä ensimmäisestä kolmanneksesta toiseen. Fyysisen olotilan tiedustelu kuuluu jollakin tavalla asiaan, kun kyseessä on silminnähden etenevä odotus, ja jopa minä -joka puhun sujuvasti röntgenkuvista ultrakuvien sijaan- tiedän että monien olo kohenee alkuraskauden jälkeen. Tiedän senkin, että synnytys voi pelottaa ja että imetyksen käynnistyminen ei ole itsestäänselvää. Jotain muutakin pientä raskaana olevan odottajan murheista saatan tietää, sillä siitä pitävät erilaiset naistenlehdet, palstat ja sosiaalisen median kanavat huolen. Biologisen raskauden ja vauvan odotuksen ympärille rakentuu kokonainen naisten alakulttuuri.

Adoptio-odotus on toisenlaista.

Minulta kukaan ei kysy oloani. Tuskin puolisoltakaan. Juuri kukaan ei myöskään osaa sanoa mitään sellaista, josta kävisi ilmi, että hän ymmärtäisi edes jotakin tällaisen odotuksen maailmasta. Minä ja puoliso emme liity ihmiskunnan suurta osaa yhdistävään kokemukseen, biologisen lapsen odotukseen ja saamiseen. 

Adoptio-odotukseen kuuluu kovin paljon asioita, jota kukaan ei asian vieraudesta johtuen huomaa edes kysyä/kommentoida/tsempata. Tämä prosessi vaiheineen vain on, ja se todella on vain meidän kahden. Toki ystävät, perheet ja sukulaisetkin odottavat, mutta eivät he tietenkään voi samaistua tämän odotuksen vaiheisiin tai kannustaa oikeissa kohdissa (onko niitä edes?). 

Kukaan lähipiiristä ei osaa eläytyä meidän odotusajanlaskuumme eikä tiedä niistä emotionaalisista mutkista, joita tällaiseen odotukseen liittyy (ruumiillisia kuulumisia on kieltämättä hiukan vähemmän kuin biologisessa odotuksessa). Kukaan ei tiedä, millaisia huolia liittyy hakumatkaan ja alkuaikojen kommunikointiin. Kiintymykseen, puolin ja toisin. Terveysmurheita, päiväkotipelkoja (aloitan näemmä ajoissa), sen pohtimista miten elämä muuttuu touhukkaan pikkulapsen myötä. Miten me jaksamme, miten lapsi jaksaa?

Tätä en melkein uskalla ajatella, saati kirjoittaa: Millainen taakka adoptio-odotuksen emotionaalinen yksinäisyys mahtaakaan olla hänelle, jonka taustalla on paljon pitempi odotus ja ehkä vuosien pettymysten ja lapsettomuussurun ketju?

Onneksi on yhteisö. Onneksi ovat vertaiset, blogit, Facebook-ryhmät, tämän blogin kommentoijat, hitaasti syntyvät uudet tuttavuudet. Heitä ei ole paljon, mutta heitä on, ja se on tärkeää. Onneksi ovat hassuja ja toistuvasti samoja asioita kyselevät, prosessia tuntemattomat läheiset. Kun ei liity biologisen suvunjatkamisen suureen kertomukseen, ilahtuu ihan jokaisesta kädenojennuksesta, joka kertoo: emme me ole unohtaneet, mekin odotamme ja ajattelemme häntä joka teille tulee.

Ja äiti odottaa. Hän odottaa toiveikkaan sitkeästi eikä kysele (hän jos joku tietää olevansa ensimmäinen jolle edistyksestä kerron), kutoo pieniä sukkia ja suunnittelee seuraavaksi siirtyvänsä myssyn harjoitteluun. Tulevan isoäidin odotus ja rakkaus on konkreettista eikä aseta lapselle ehtoja. Suuri kertomus sekin. Hänen mummonsa ajattelee häntä kutoessaan sukkia.

Röntgenkuvia työpaikan käytävällä

Työt alkavat. Ensimmäisellä viikolla kohtaan työkaverin hänen työhuoneensa ovella.

”Moii! Milloin se sun laskettu aika nyt onkaan? Tai mihin tuota teidän hommaa nyt voisi verrata?”

”Sitä laskettua aikaa ei tässä kyllä oikein oo.”

”No kai teillä jotain on? Ootteko te jo plussanneet?”

” No joo. Me ollaan varmaan plussattu kun on saatu adoptiolupa, ja sit me saadaan joskus lapsiesitys joka on niinku… ööö… ne röntgenkuvat?”

Että jos ei moni tiedä adoptiosta mitään niin eipä ole biologinen lisääntyminen allekirjoittaneellakaan hallussa.

 

Maavastaavan tapaaminen

Palveluntarjoaja vakuuttaa joka suuntaan haluavansa tukea odottajia adoptioprosessin kaikissa vaiheissa. He myös kertovat haluavansa tavata kaikki odottajat mielellään vähintään kerran kasvokkain.

Varaamme siis tapaamisajan maavastaavan kanssa, sillä kesäloma vie meidät Helsinkiin.

Haluaisin kertoa, että tapaaminen on informatiivinen ja rohkaiseva, mutta se ei ole kumpaakaan. Se ei ole… mitään. Maavastaava ei katso kertaakaan silmiin ja vastailee kysymyksiimme joko asian vierestä tai ivalliseen (näin sen koemme) sävyyn. Aivan kuten puhelimessa ja sähköposteissakin.

Esimerkki 1, ivallisuus: Miehen tiedustellessa, miten nopeasti matkustusluvan saamisesta meidän on oltava kohdemaassa, hän vastaa opettavaiseen sävyyn ettei ”siinä kohtaa enää venkoilla sillä lapsen on tärkeää päästä mahdollisimman pian perheeseen. Kyllä silloin pitäisi jo voida jättää työt taakse.”

Esimerkki 2, epämääräisyys: Minä kysyn, millaisia ikä- ja sukupuolijakaumaltaan olevia  lapsiesityksiä kohdemaasta on viime aikoina tullut. Hän vastaa: ”hmmm, niin. Monenlaisia! Jaa, tosiaan. Mitenkäs teillä olikaan näissä papereissa, joo-o, tuota, niinpä se on, kyllä kyllä.”

Tätä siis saa viidellä tuhannella eurolla. Järjestön tilat ovat hienot, mutta todellisuus on kaukana ammattimaisesta. Jos toimisin itse työssäni vastaavalla tavalla, päättyisivät hommat varmasti aika pian.

Tapaaminen on silkkaa ajanhukkaa. Minkäänlaista asiakaspalvelua ei ole, vastauksia ei saa, huumorikaan ei auta. Ulkona sihisemme ulos kaiken turhautumisen, eikä siihen riitäkään ihan hetki. Suunnittelemme prosessin todellisuuden avaamista järjestön rahoittajille (esimiehet tietänevät kyllä missä mennään), kunhan lapsi on kotona. Siihen asti on oltava hiljaa, vaikka mieli tekisi saattaa tämä surkeus koko maailman nähtäväksi.