Tämä uusi tyyppi

Olen aina pitänyt itseäni perusreippaana ihmisenä. Sellaisena, joka juttelee tuntemattomille perhejuhlissa, tarjoutuu ajamaan kapeilla vuoristoteillä, haluaa suurkaupungissa poistua pääkaduilta ja maistaa  niitä kummallisia ruokia. Joka katsoo matkustaessaan kohteen kiinnostavuuden ennen matkustustiedotetta, laulaa (pakon edessä) julkisesti ilman erityistä laulutaitoa ja niin edelleen.

Olen koko aikuisikäni pyrkinyt siihen, että ainakaan rohkeuden puute ei estä asioita tapahtumasta, järki ja harkinta toki ovat toki sitten toinen juttu. Mutta ei nössöily.

Nyt jokin on muuttunut.

Minusta on tullut varovainen. Ei asioissa, joiden riskit ovat henkisiä (häpeän ja harmituksen kanssa voin kyllä jotenkin elää edelleen), mutta marginaalisetkin fyysiset riskit tuntuvat yhtäkkiä kamalilta.

Siispä: ei enää kipeänä töiden tekemistä, ei matkoja epämääräisillä lentoyhtiöillä, ei kaupunkipyöräilyä ilman kypärää.

Kuka tämä uusi tyyppi oikein on? Mistä hän tuli elämääni, ja pääsenkö hänestä enää koskaan eroon?

Tämä vastasyntynyt ja kutsumatta seuraani liittynyt riskianalyytikko ärsyttää itseäni, ja  muutama kaverikin on jo saanut hänestä osansa.

Minä, joka en koskaan ole suostunut sanomaan, että pelottaa, olen joutunut tunnustamaan sen jo muutamaankin otteeseen. Pelko on estänyt asioita tapahtumasta, saanut näkemään huolia, joita en ennen tuntenut.

Jos pelkkä odotus tekee minusta tällaisen, millaista elämä lapsen kanssa mahtaa olla?

Sitten tuli tilaisuus

Työkokouksen alussa sitten sanon sen.  ”Me odotetaan puolison kanssa adoptiolasta.”

”Ollaan oltu tässä prosessissa nyt reilut pari vuotta, ei tämä niin mahdottoman pitkältä tunnu.”

”Ei me tiedetä siitä oikeastaan vielä mitään. Lapsiesitystä odotetaan.”

Mitä he sitten sanovat?

”Oi, onnea, mahtavaa!”

”Minkä ikäinen, tyttö vai poika, milloin?”

”Onko teillä jo sille sänky tai muuta tavaraa?”

”Joko ootte miettineet sille nimiä?”

”Mä alan nyt itkeä.”

Kannatti kertoa. Vaikka kaikki menisi pieleen, olisin ainakin ehtinyt iloita hetken avoimesti. Ja muut kanssani.

Tänä kesänä

Haluan maata sängyllä analysoimassa CMX:n sanoituksia puolison kanssa. Ja telttailla, ehkä jossain päin Lappia.

Sitten riittää. Tämä bucket list on lyhyt.

Olen saanut tehdä vapaasti kaikkea kiinnostavaa niin pitkään. Nyt haluan etten elämäni keskipisteessä ole enää vain minä, minun toiveeni ja tuntemukseni.

Siispä: En missään nimessä halua suunnitella enää yhtään reissua kaukomaille, en syödä mitä ja milloin sattuu, en asua kahden aikuisen hiljaisessa kodissa. Enkä halua että elämästäni näin suuri osa menee työhön.

Juuri nyt olen niin valmis kuin olla voi (eli en kovin, mutta tuskin enää muutun tämän valmiimmaksi).

Menen ehkä vähän sekaisin

Käyn töiden jälkeen veljeni luona. Pikkuveljen, sen maailman parhaan tyypin. Tartun puolen litran kahvimukiin, ja hän tarjoaa silmieni eteen vaaleankeltaisen vihkosen. Sen kannessa lukee isoilla kirjaimilla VAUVA.

”Meille kuuluu tämmöistä.”

Sekoan ihan vähän. Viikon, kuukauden paras uutinen! Hypin tasajalkaa ensin veljen kaulaan, sitten hänen vaimonsa. Mahtavaa!

Isovanhemmat odottavat siis nyt kahta lapsenlasta, samaan aikaan. Minusta tulee äiti ja täti. Miten huikeaa on samaan aikaan odottaa häntä joka jo jossain on, ja häntä, joka on vasta muotoutumassa.

Serkukset.

Äitienpäivä 2019

Vietämme äitienpäivää kaukana kotoa. Paikallisessa, päivän teeman mukaisessa musiikkitapahtumassa minulle ojennetaan ovella vaaleanpunainen neilikka. Hyvää äitienpäivää!

Ensin kiusaannun. Tekee mieli tuupata kukka takaisin antajalleen,  mutten kehtaa tehdä niin enkä halua selitellä. Kukka on kaunis, mutta lähtiessämme se jää pöytään, kai vahingossa.

Jälkeenpäin hymyilyttää silti.

Raskaana olevista naisista puhutaan usein odottavia äiteinä, joten voisiko adoptio-odottajakin olla sellainen? Lapsi on aivan yhtä todellinen siellä jossain kuin hän, joka kasvaa Suomessa äitinsä ihon alla. Meidän yhteytemme toisiimme on erilainen: minä mietin pientä ja tummaa lasta, jonka kasvoja en osaa kuvitella, hänelle ehkä kerrotaan että tulevaisuudessa ikiomat äiti ja isä hakevat sinut kotiin.

Ja sitten jonakin päivänä nämä tarinat yhdistetään ja me synnymme toisillemme.

Patetiaa on vaikea välttää. Ulkopuolisille näkyvä todellisuus on tämä: juon kuohuviiniä, kuuntelen musiikkia ja naureskelen matkaseuran vitsailulle. Heti aamusta lähetän äidilleni viestin, jossa kerron viranomaisvahvistuksen saapumisesta ja tämänhetkisen arvion lapsitiedon saapumisajasta. Äiti vastaa, että häntä alkaa nyt jännittää.

Froteinen kristallipallo

Adoptioprosessi on omiaan herättämään ihmisessä ainakin lievästi maagisia  ajatuksia. Yksi jos toinen kertoo siitä, miten tuleva vanhempi menee yöllä parvekkeelle (kuin siinä Jenni Vartiaisen laulussa konsanaan), ja pohtii jossakin saman taivaan alla asuvaa lastaan.  Lähettää ajatuksissaan terveisiä kauas, sinne jonnekin. Minulle tuo kuuluu jotenkin samaan ”en saa tästä kiinni” -otsikoituun kategoriaan kuin usein kuulemani kokemus siitä, kuinka vanhempi tuntee rakkautta tulevaa lastaan kohtaan. Jotenkin ymmärrän sen kun lapsi kasvaa oman ihon alla, mutta en osaa samaistua tunteeseen kun kyse on adoptiolapsesta. Osaisinpa! Kunpa osaisinkin! Ehkä sekin aika vielä tulee, varmaan viimeistään kun lapsiesitys on käsissä.

Koska en osaa löytää itsestäni vielä edes orastavaa äidinrakkautta (epämääräistä kaipuuta ja kärsimättömyyttä riittää kyllä muillekin annettavaksi), tyydyn ihmettelemään. Tuijotan kirpputorilta ostamaani punaista, 104-senttistä bodya, ja mietin miltä se näyttää kun sen sisällä on lapsi. Miltä tummatukkainen lapsi näyttää se päällään? Mahtuukohan se, vai onko liian suuri? Noina hetkinä tulevaisuus tuntuu leikkaavan välähdyksen tähän aikaan. Merkillistä.

Minun kristallipalloni ovat nuo muutamat vaatteet jotka olen uskaltanut ostaa.